Olen 33-vuo­ti­as poh­jois­kar­ja­lai­nen elo­ku­va- ja tv-alal­la työ­u­ra­ni aloit­ta­nut hi­mour­hei­li­ja. Ta­pa­sin ke­säl­lä 2016 suo­ma­lai­sen Ni­con, mu­siik­ki­tuot­ta­jan Los An­ge­le­sis­ta, joka haa­vei­li muu­tos­ta ta­kai­sin Suo­meen. Ra­kas­tuim­me, mat­kus­te­lim­me puo­lin ja toi­sin pari vuot­ta ja me­nim­me nai­mi­siin Uk­ko-Ko­lin kan­sal­lis­puis­ton mai­se­mis­sa Poh­jois-Kar­ja­las­sa. Ha­lu­sim­me ol­la ai­na yh­des­sä, jo­ten muu­tos­ta oli pak­ko päät­tää.

Mo­nen kes­kus­te­lun jäl­keen pää­dyim­me sii­hen, et­tä Nico ei muu­ta Suo­meen vaan minä muu­tan py­sy­väs­ti Ame­rik­kaan. Niin kuin ar­va­ta saat­taa, edes­sä­ni on suu­ri elä­män­muu­tos, jo­hon hyp­pää­mi­nen on tuo­nut pel­koa, ute­li­ai­suut­ta ja roh­keut­ta.

Olen kas­va­nut suur­per­hees­sä it­se­näi­sek­si nai­sek­si. Mi­nua on kan­nus­tet­tu opis­ke­le­maan ja me­nes­ty­mään työ­e­lä­mäs­sä. Vii­me tou­ko­kuus­sa päät­tyi kym­me­nen vuo­den ura­put­ke­ni, kun muut­to Ame­rik­kaan oli oven ta­ka­na. Sa­maan ai­kaan mi­nut val­ta­si en­sim­mäi­sen ker­ran pel­ko sii­tä, et­tä mi­ten mi­nun käy. On­ko ihan hul­lua jät­tää kaik­ki ja hy­pä­tä tun­te­mat­to­maan? Mie­li­ku­vis­sa­ni nään­nyin kes­kel­le Hol­ly­woo­din ruuh­kaa voi­mat­to­ma­na, tun­te­mat­to­ma­na ja yk­si­näi­se­nä.

Mahdollisuus

Si­säl­lä­ni on ol­lut ai­na val­ta­va po­si­tii­vi­nen voi­ma. Se käs­kee aa­mul­la nous­ta sän­gys­tä, ava­ta ver­hot ja pe­da­ta sän­gyn. Tär­kein­tä on aloit­taa ai­na jos­tain, men­nä ja teh­dä. Tämä po­si­tii­vi­nen voi­ma nos­taa esil­le ute­li­ai­suu­den eri vä­rit.

En­tä jos muut­to Los An­ge­le­siin on­kin suu­ri mah­dol­li­suus? Sa­laa haa­vei­len ihan uu­des­ta am­ma­tis­ta. Ha­lu­an teh­dä jo­tain muu­ta. Vi­de­o­ku­vaus, si­säl­lön tuo­tan­to, va­lo­ku­vaus, edi­toin­ti, kir­joit­ta­mi­nen ja so­si­aa­li­sen me­di­an te­ke­mi­nen kiin­nos­ta­vat. Ha­lu­an aut­taa mui­ta, op­pia pal­jon ja kas­vaa ih­mi­se­nä. Lop­pu­jen lo­puk­si on ihan sama mitä tu­len te­ke­mään.

Mis­sä mah­dan ol­la pa­rin vuo­den pääs­tä? Aja­tuk­set al­ka­vat kier­tää vil­kas­ta ra­taa ja sit­ten tör­mään roh­keu­teen, joka on niin in­nois­saan, et­tä se lait­taa mi­nut te­ke­mään lis­tan asi­ois­ta, jot­ka pi­tää hoi­taa Suo­mes­ta muut­ta­es­sa. Pank­ki­a­si­at, osoi­te, va­kuu­tuk­set. Sa­mal­la alan pak­kaa­maan ta­va­roi­ta­ni ja avi­o­mie­he­ni ih­met­te­lee tou­hu­a­ni. ”Muut­toon on vie­lä muu­ta­mia kuu­kau­sia, ei tätä vie­lä tar­vit­se teh­dä”. Mie­he­ni on asu­nut Ame­ri­kas­sa lap­suu­des­taan ei­kä ym­mär­rä, et­tä ta­va­roi­den pak­kaa­mi­nen on osa muut­top­ro­ses­si­a­ni. Se, et­tä vien yh­den pah­vi­laa­ti­kon ke­räyk­seen, aut­taa mi­nua si­säis­tä­mään tu­le­vaa muu­tos­ta­ni. Olen kuin koi­ra, joka kas­vat­taa it­sel­leen Ame­ri­kan kar­van.

Hyvästit

Ai­kaa ku­luu ja syk­sy saa­puu. Läh­tö lä­he­nee. Jä­tän vai­keim­man asi­an ihan vii­mei­sek­si, hy­väs­tit van­hem­mil­le. Ajan Hel­sin­gis­tä Jo­en­suu­hun ta­paa­maan van­hem­pi­a­ni lop­pu­vuo­des­ta 2019 ja va­leh­te­len heil­le, et­tä nä­em­me vie­lä en­nen len­toa Los An­ge­le­siin. Va­leh­te­len sik­si, et­tä en pys­ty sa­no­maan heip­pa il­man, et­tä mi­nus­ta al­kai­si lop­pu­ma­ton kyy­ne­lei­den vir­ta. En ha­lua, et­tä he nä­ke­vät roh­ke­an ty­tön it­ke­vän, vaik­ka kaik­ki tie­däm­me, et­tä kyy­ne­leet ovat roh­keut­ta. Tu­len kui­ten­kin ta­kai­sin, ai­na­kin pari ker­taa vuo­des­sa. Ei­kä se ole kos­kaan tar­peek­si.

Vaik­ka ikä­vä tu­lee jos­kus is­tu­maan ol­ka­pääl­le, mi­nun pi­tää aja­tel­la, et­tä nyt on ai­ka­ni elää ja ko­kea. Tämä on sitä elä­mää.

Is­tun vii­mein len­to­ko­nees­sa. Hy­väs­ti, Poh­jois-Kar­ja­lan iki­met­sät, jär­vet, mar­jat ja naa­pu­rin mies, joka lenk­kei­lee koi­ran kans­sa kal­ja kä­des­sä. Hy­väs­ti, kau­nis Suo­mi. Eh­kä pa­laan jos­kus ta­kai­sin ja ter­veh­din naa­pu­rin mies­tä ja koi­raa niin kuin en­nen van­haan ja kum­pi­kin ajat­te­lem­me, et­tei mi­kään ole muut­tu­nut, vaik­ka kaik­ki on muut­tu­nut.

Ensiaskeleet

En­si­as­ke­lee­ni Los An­ge­le­sis­sa ovat jän­nit­tä­viä. Los An­ge­le­sis­sa on nyt tal­vi ja vaik­ka päi­väl­lä on +20C, kau­pois­sa myy­dään pi­po­ja. Kai­kil­la on omat au­tot, kos­ka jul­ki­nen lii­ken­ne ei ole hyvä. En ym­mär­rä kaa­su­lie­siä ja mei­naan polt­taa hi­hat ai­na kat­ti­laa nos­ta­es­sa­ni. Oven luk­koon lait­ta­mi­seen me­nee ai­kaa.

To­tut­te­len jut­te­le­maan asi­a­kas­pal­ve­lu­ti­lan­teis­sa. Ajat­te­lin, et­tä ole­mal­la vä­hä­sa­nai­nen, en vie ke­nen­kään työ­ai­kaa. Kui­ten­kin jut­te­le­mal­la nii­tä näi­tä asi­a­kas­pal­ve­li­ja tun­tee olon­sa ar­vos­te­tuk­si. Kau­pas­sa vä­hän hä­vet­tää, kun mi­nul­la on se­te­lei­tä en­kä muis­ta mikä on mikä, kun ne ovat kaik­ki sa­man­vä­ri­siä ja -ko­koi­sia. Kas­sa­nei­ti pyö­rit­te­lee pää­tään ja huo­kai­see, mut­ta saan hä­net hy­myi­le­mään, kun ker­ron, et­tä olen muut­ta­nut Suo­mes­ta ja kaik­ki on vie­lä uut­ta. Hän sa­noo, et­tä tu­len ra­kas­ta­maan Los An­ge­le­sia ja toi­vot­taa ter­ve­tul­leek­si. Mi­nus­ta tun­tuu kuin oli­sin en­sim­mäi­sel­lä luo­kal­la kou­lus­sa. Ihan kuin oli­sin saa­nut mah­dol­li­suu­det aloit­taa elä­män ihan alus­ta.

Hy­myi­le­mäl­lä kaik­ki ovet au­ke­a­vat ja sit­ten ei tar­vit­se kuin ol­la oma it­sen­sä. Se, mitä olen par­haim­mil­la­ni. Se roh­kea tyt­tö! kaik­ki ovet au­ke­a­vat ja sit­ten ei tar­vit­se kuin ol­la oma it­sen­sä. Se, mitä olen par­haim­mil­la­ni. Se roh­kea tyt­tö!

Nii­na Myl­le­rin ko­lum­ni on jul­kais­tu SAM Ma­ga­zi­ne 1/2020-nu­me­ros­sa hel­mi­kuus­sa 2020.

Nii­na Myl­ler muut­ti Poh­jois-Kar­ja­las­ta Los An­ge­le­siin jou­lu­kuus­sa 2019. Saam­me seu­ra­ta hä­nen en­si­as­ke­lei­taan uu­des­sa kau­pun­gis­sa koko vuo­den. Myl­ler on teh­nyt työ­u­ran­sa elo­ku­va-ja tv-alal­la, EU pro­jek­teis­sa ja luo­vien alo­jen yri­tys­ten ke­hit­tä­jä­nä. Hän on myös in­to­hi­moi­nen kamp­pai­lu-ur­hei­li­ja. Nii­nan me­noa voi seu­ra­ta Ins­tag­ra­mis­sa @nii­na­ca­ri­ta-ni­mel­lä ja www.nii­na­ca­ri­ta.com-blo­gis­sa.