Spor­ty, ca­su­al chic… nuo­rek­kaan va­pau­tu­nut, sil­ti nai­sel­li­nen. Mil­tä kuu­los­taa? Hy­väl­tä, ai­na­kin 1900-lu­vun alun ame­rik­ka­lais­nais­ten kor­viin! Tätä kaik­kea, ja pal­jon muu­ta, heil­le edus­ti nimi Coco Cha­nel.

Eh­kä­pä Cha­ne­lia löy­tyy si­nun­kin vaa­te­kaa­pis­ta­si, meik­ki­pus­sis­ta­si tai ha­ju­ve­si­ko­ko­el­mas­ta­si, näin sata vuot­ta myö­hem­min? Ker­ra­taan­pa vie­lä tä­män le­gen­daa­ri­sen muo­ti­suun­nit­te­li­jan ”kek­sin­tö­jä”: pik­ku­mus­ta, Cha­nel No 5, jak­ku­pu­ku, ly­hyt tuk­ka, jopa rus­ke­tus. Gab­riel­le ”Coco” Cha­nel koki mis­si­ok­seen nais­ten va­paut­ta­mi­sen 1800-lu­kua lei­man­nei­den ko­ris­teel­lis­ten vaat­tei­den van­ki­las­ta ja li­sä­tä ku­ris­tuk­sis­sa ol­leen ke­hon ren­toa liik­ku­vuut­ta. ”Mitä yk­sin­ker­tai­sem­pi asu, sitä pa­rem­min kan­ta­jan oma per­soo­na nou­see esiin”, hä­nen mot­ton­sa kuu­lui. Mi­ni­maa­li­suus ja sel­ke­ät lin­jat edus­ti­vat hä­nel­le myös tyy­lik­kyyt­tä.

Vaa­ti­mat­to­mis­ta olois­ta maa­il­man­mai­nee­seen pon­gah­ta­nut Cha­nel oli pa­ra­dok­sien nai­nen: yh­tä ai­kaa suu­ri de­mok­raat­ti ja yl­väim­män ylel­li­syy­den il­men­ty­mä. Ka­tu­jen ku­nin­gat­ta­ren vaa­te­fi­lo­so­fi­an avain­sa­na mu­ka­vuus löy­si vas­ta­kai­kua eten­kin At­lan­tin ta­kaa Yh­dys­val­lois­ta. Eh­kä­pä Cha­ne­lia ei tänä päi­vä­nä edes muis­tet­tai­si il­man uu­des­sa maa­il­mas­sa asu­via si­sa­ri­aan.

Luostarista muotitalon perustajaksi

Gab­riel­le Bon­heur Cha­nel syn­tyi 19. elo­kuu­ta vuon­na 1883 Loi­re-joen var­rel­la si­jait­se­vas­sa Sau­mu­ris­sa ka­tu­kau­pus­te­li­ja­per­hee­seen, joka eli pit­käl­ti tien pääl­lä. Kul­ku­ri­mai­nen lap­suus lei­ma­si Gab­riel­len elä­mää lop­puun as­ti; lu­kui­sis­ta asun­nois­taan huo­li­mat­ta hän asui ai­na mie­lel­lään ho­tel­lis­sa, to­sin ei ihan mis­sä ta­han­sa, vaan enim­mäk­seen Pa­rii­sin Rit­zis­sä.

Äi­din kuol­tua ja isän ”pää­tet­tyä läh­teä Ame­rik­kaan” (hä­nes­tä ei sen koom­min kuul­tu) mo­ni­lap­si­sen per­heen tyt­tä­ret lai­tet­tiin Au­ba­zi­nen luos­ta­riin. Tääl­lä tu­le­va pu­ku­suun­nit­te­li­ja viet­ti nuo­ruus­vuo­ten­sa tiu­kas­sa ku­ris­sa ope­tel­len muun mu­as­sa om­pe­le­maan. Kun Gab­riel­len koit­ti 18-vuo­ti­aa­na ai­ka läh­teä maa­il­mal­le, hän ryh­tyi­kin om­pe­li­jak­si, mut­ta tun­si ve­toa myös est­ra­deil­le. Noil­ta ajoil­ta juon­taa lem­pi­ni­mi Coco, joka lie­nee tart­tu­nut hä­nen esit­tä­mis­tään lau­luis­ta Qui qu’a vu Coco? ja Ko Ko Ri Ko.

Yksi Cocon lukuisista rakastajista oli Venäjän vallankumousta Ranskaan paennut suuriruhtinas Dmitri Pavlovitsh Romanov.

Yk­si Co­con lu­kui­sis­ta ra­kas­ta­jis­ta oli Ve­nä­jän val­lan­ku­mous­ta Rans­kaan pa­en­nut suu­ri­ruh­ti­nas Dmit­ri Pav­lo­vitsh Ro­ma­nov.

Älyk­kään ja elä­väi­sen ty­tön oli help­po hur­ma­ta mie­hiä ja pian Coco huo­ma­si­kin asu­van­sa lin­nas­sa Étien­ne Bal­san -ni­mi­sen äve­ri­ään nuo­ru­kai­sen ra­kas­ta­jat­ta­re­na. Oop­pe­ra­kie­lel­lä il­mais­tu­na hä­nen roo­lin­sa vaih­tui len­nos­ta La Bohè­men Mimìs­tä La Tra­vi­a­tan Vi­o­let­tak­si, köy­häs­tä om­pe­li­jat­ta­res­ta yl­lä­pi­de­tyk­si kur­ti­saa­nik­si. Seu­ra­pii­ri­ta­po­jen li­säk­si Coco op­pi noi­na vuo­si­na rat­sas­ta­maan, mitä hän teki nai­sek­si var­sin mo­der­nil­la ta­val­la hou­sut ja­las­sa. Luo­dak­seen it­sel­leen iki­o­man uran Gab­riel­le ryh­tyi suun­nit­te­le­maan hat­tu­ja, ja täs­sä haa­vees­sa hän­tä aut­toi Bal­sa­nin hyvä ys­tä­vä, eng­lan­ti­lai­nen Art­hur ”Boy” Ca­pel. Bo­ys­ta tuli Co­con uu­si ra­kas­ta­ja ja elä­män suu­ri rak­kaus. Ar­vel­laan, et­tä Cha­nel-lo­gon kak­si C-kir­jain­ta viit­taa­vat juu­ri Cha­ne­liin ja Ca­pe­liin.

Cha­nel ava­si en­sim­mäi­sen pu­tiik­kin­sa Nor­man­di­as­sa si­jait­se­vaan me­ren­ran­ta­kau­pun­kiin De­au­vil­leen vuon­na 1913. Pari vuot­ta myö­hem­min au­ke­si toi­nen lä­hel­le Es­pan­jan ra­jaa Bi­ar­rit­ziin, joka oli eten­kin ylä­luo­kan suo­si­os­sa. En­sim­mäi­nen maa­il­man­so­ta oli kui­ten­kin juu­ri syt­ty­nyt ja ma­te­ri­aa­leis­ta oli pu­laa. Cha­nel on­nis­tui kään­tä­mään puut­teen eduk­seen te­ke­mäl­lä jer­seys­tä, tri­koos­ta ja me­ri­hen­ki­sis­tä ka­las­ta­ja­pai­dois­ta uut­ta muo­tia. Nai­set, jot­ka jou­tui­vat nyt pit­käl­ti paik­kaa­maan rin­ta­mal­le läh­te­nei­tä mie­hiä työn­te­os­sa, ot­ti­vat väl­jät vaat­teet ilol­la vas­taan. Liik­ku­vuu­des­ta oli hyö­tyä myös ar­ki­lii­kun­nas­sa, ku­ten pyö­räil­les­sä. Cha­ne­lin suun­nit­te­le­mien asu­jen sport­ti­nen fe­mi­nii­ni­syys ve­to­si eten­kin ame­rik­ka­lais­nai­siin, jot­ka oli­vat jo läh­tö­koh­dil­taan eu­roop­pa­lai­sia vä­hem­män tra­di­ti­oi­hin si­dot­tu­ja.

Vuon­na 1919 Cha­nel ava­si myy­mä­län Pa­rii­sin hie­nos­to­ka­dul­le Rue Cam­bo­nil­le, jos­sa yri­tyk­sen lip­pu­lai­va vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä si­jait­see nu­me­ros­sa 31. Uran ja mai­neen läh­ties­sä len­toon Gab­riel­len sy­dän kui­ten­kin mät­käh­ti maa­han: kah­den nai­sen – Cha­ne­lin ja aris­tok­raat­ti­sen Lady Wind­ha­min – louk­kuun jää­nyt Boy Ca­pel kuo­li au­to-on­net­to­muu­des­sa jou­lun al­la 1919. Vaik­ka Cha­ne­lil­la oli myö­hem­min elä­mäs­sään lu­ke­ma­ton mää­rä eri­lai­sia ro­mans­se­ja ja pi­dem­pi­ä­kin suh­tei­ta, to­del­li­nen on­ni py­syi kau­ka­na. ”Rak­kau­se­lä­mäs­tä­ni tuli hy­vin se­ka­vaa”, hän on to­den­nut, ”sil­lä ra­kas­ta­ma­ni hen­ki­lö oli kuol­lut.” Ai­noa asia, jon­ka suo­jiin Coco saat­toi jat­kos­sa ai­na pa­e­ta, oli työn­te­ko, siis oma muo­ti­ta­lo Mai­son Cha­nel.

”Moderni nainen”

1920-luku oli nuor­ten nais­ten ka­pi­na-ai­kaa. Nyt oli lupa – tai se lupa otet­tiin – lei­ka­ta Cha­ne­lin lail­la tuk­ka ly­hy­ek­si, nos­taa ha­meen­hel­maa ja käyt­täy­tyä muu­ten­kin vil­lis­ti. Ul­koil­ma­e­lä­mä ja rus­ke­tus­kaan ei­vät vies­ti­neet enää työ­läi­syy­des­tä, vaan ter­vees­tä ur­hei­lul­li­suu­des­ta ja va­ral­li­suu­des­ta, eten­kin, jos au­rin­koa sat­tui saa­maan Rans­kan Ri­vie­ral­la. Ame­rik­ka­lai­nen nais­ten­leh­ti Vo­gue en­nus­ti, et­tä Cha­ne­lin uu­des­ta pik­ku­mus­tas­ta, eng­lan­nik­si lit­t­le black dress, tu­li­si ”a sort of uni­form for all mo­dern wo­men of tas­te”. Vaik­ka suo­ra­lin­jai­nen luo­mus pii­lot­ti­kin muo­dot ja vyö­tä­rön, ko­ko­nai­suut­ta oli ta­sa­pai­not­ta­mas­sa ai­na jon­kin­lai­nen ko­ris­te, ku­ten val­koi­nen kau­lus, ka­me­li­a­kuk­ka tai kau­lal­la roik­ku­va hel­mi­nau­ha.

Chanel No 5 -mainos 1920-luvulta

Public Domain

Cha­nel No 5 -mai­nos 1920-lu­vul­ta.

1920-lu­vun alus­sa syn­tyi myös iko­ni­nen ha­ju­ve­si Cha­nel No 5. Nu­me­ro vii­si oli tai­kaus­koi­sen Co­con on­nen­nu­me­ro ja tuok­sus­ta tu­li­kin muo­ti­ta­lon ta­lou­del­li­sen me­nes­tyk­sen ki­vi­jal­ka. Ta­sai­nen kas­sa­vir­ta oli eri­tyi­sen ter­ve­tul­lut­ta vuo­den 1929 pörs­si­ro­mah­dus­ta seu­ran­nei­na la­ma­vuo­si­na. Cha­ne­lin pe­las­tuk­sek­si koi­tui näi­nä ai­koi­na li­säk­si elo­ku­va­tuot­ta­ja Sa­mu­el Gold­wy­nin avo­kä­ti­nen kut­su läh­teä Hol­ly­woo­diin suun­nit­te­le­maan fil­mi­täh­tien asu­ja. Elo­ku­va­te­ol­li­suu­den ja oma­päi­sen rans­kat­ta­ren vä­lit ei­vät kui­ten­kaan täy­sin nat­san­neet, sil­lä ”la­dyn si­jaan Hol­ly­wood ha­lu­si nais­ten­sa näyt­tä­vän kah­del­ta la­dyl­tä” ei­kä oman va­pau­ten­sa eteen ko­vas­ti vai­vaa näh­nyt muo­ti­suun­nit­te­li­ja eri­tyi­sem­min pi­tä­nyt stu­di­o­sys­tee­mis­tä.

Vuo­den 1931 Ame­ri­kan-mat­kal­laan Cha­nel kui­ten­kin vai­kut­tui uu­den­lai­ses­ta il­mi­ös­tä New Yor­kis­sa, ni­mit­täin Sa­mu­el Klei­nin ”hal­pis­ta­va­ra­ta­los­ta”, jos­sa myy­tiin laa­tu­vaat­tei­den ko­pi­oi­ta. ”Fas­hi­on does not exist un­less it goes down in­to the streets”, Cha­ne­lil­la oli ta­pa­na sa­noa. Päin­vas­toin kuin moni muu huip­pu­suun­nit­te­li­ja, hän ei pa­has­tu­nut pi­ra­tis­mis­ta, vaan piti sitä jopa suu­re­na kun­ni­a­no­soi­tuk­se­na omal­le luo­mis­voi­mal­leen.

Huo­let­to­maan 20-lu­kuun ver­rat­tu­na 1930-luku oli Cha­ne­lil­le vas­ta­tuul­ten ai­kaa. Ta­lou­del­lis­ten huo­lien li­säk­si hän sai en­sim­mäi­sen va­ka­vas­ti otet­ta­van kil­pai­li­jan­sa, sur­re­a­lis­ti­sis­ta asuis­taan tun­ne­tun ita­li­a­lai­sen El­sa Schi­a­pa­rel­lin. Li­säk­si lan­teet, rin­nat ja vyö­tä­rö oli­vat te­ke­mäs­sä pa­luu­ta nais­ten­muo­tiin. Kun kai­ken kuk­ku­rak­si al­koi toi­nen maa­il­man­so­ta, ja sak­sa­lai­set mars­si­vat ke­sä­kuus­sa 1940 Pa­rii­siin, Cha­nel päät­ti lait­taa la­pun luu­kul­le. Hän jäi kui­ten­kin kau­pun­kiin ja viet­ti so­ta­vuo­det sak­sa­lais­ten asuin­kump­pa­ni­na ho­tel­li Rit­zis­sä – asia, jos­ta muo­ti­suun­nit­te­li­jaa myö­hem­min moi­tit­tiin.

Oli­pa Co­col­la sak­sa­lai­nen ra­kas­ta­ja­kin, pa­ro­ni Hans Günther von Dinck­la­ge. Asi­a­kir­jo­jen mu­kaan Cha­nel kun­nos­tau­tui kuu­si­kymp­pi­se­nä pe­rä­ti va­koo­ja­na näy­tel­len roo­lia muun mu­as­sa Ope­raa­tio Muo­ti­ha­tus­sa (Ope­ra­ti­on Mo­del­l­hut), jos­sa ”hat­tu­tä­din” tar­koi­tuk­se­na oli vi­ri­tel­lä yh­teyk­siä ys­tä­vän­sä Wins­ton Churc­hil­lin suun­taan.

Jos elä­mä oli Co­col­le jo­ta­kin opet­ta­nut, niin sel­viy­ty­mis­tä.

Comeback 1954

So­dan jäl­keen Cha­nel ve­täy­tyi Sveit­siin pi­tä­mään ma­ta­laa pro­fii­lia. Hulp­pea ho­tel­lie­lä­mä al­koi kui­ten­kin pi­dem­män pääl­le käy­dä hä­nel­le tyl­säk­si ja niin­pä sit­keä seit­se­män­kymp­pi­nen ryh­tyi suun­nit­te­le­maan pa­luu­ta muo­ti­maa­il­man hui­pul­le. Pa­rii­sin uu­sin lem­mik­ki oli näi­hin ai­koi­hin Chris­ti­an Dior, joka oli vuon­na 1947 rä­jäyt­tä­nyt pan­kin ult­ra­nai­sel­li­sel­la, muo­dot lo­pul­li­ses­ti pa­laut­ta­neel­la ”uu­del­la loo­kil­laan”. Cha­nel tu­hah­te­li moi­sel­le pa­luul­le van­haan, vaik­ka nos­tal­gi­sel­le kau­neu­del­le var­mas­ti oli­kin ti­laus­ta an­kei­den so­ta­vuo­sien jäl­keen. Hän oli en­tis­tä va­kuut­tu­neem­pi sii­tä, et­tä to­del­li­nen muo­ti oli kes­tä­vää ja vas­ta­si en­nen kaik­kea ky­sy­myk­seen: kuka minä olen? Pää­o­saa tuli näy­tel­lä nai­sen, ei tä­män yl­lä ole­van asun.

Cocon mielestä Diorin New Look edusti pikemminkin paluuta vanhaan. 50-luvun huippumalli Suzy Parker Diorin iltapuvussa.

Public Domain

Co­con mie­les­tä Di­o­rin New Look edus­ti pi­kem­min­kin pa­luu­ta van­haan. 50-lu­vun huip­pu­mal­li Suzy Par­ker Di­o­rin il­ta­pu­vus­sa.

Coco teki ke­vääl­lä 1953 uu­den mat­kan New Yor­kiin, jos­ta oli vin­haa vauh­tia tu­los­sa Pa­rii­sin kil­pai­li­ja muo­ti­kau­pun­kien yk­kö­se­nä. Kun toi­mit­ta­jat ky­syi­vät hä­nen mie­li­pi­det­tään Di­o­rin New Loo­kis­ta, omaan van­haan jak­ku­pu­kuun­sa pu­keu­tu­nut suun­nit­te­li­ja vas­ta­si: ”Just take a look at me.” Nuo­rim­mil­le ame­rik­ka­lai­sil­le nimi Cha­nel oli täs­sä vai­hees­sa tut­tu lä­hin­nä ha­ju­ve­si­pul­los­ta, kii­tos Ma­ri­lyn Mon­ro­en, joka oli pal­jas­ta­nut käyt­tä­vän­sä Cha­ne­lin nu­me­ro vii­tos­ta ai­no­a­na yö­a­su­naan. Ky­sees­sä on muu­ten eh­kä kaik­kien ai­ko­jen pa­ras ha­ju­ve­si­mai­nos, vie­lä­pä täy­sin il­mai­nen!

Seu­raa­van vuo­den alus­sa Cha­nel oli val­mis as­tu­maan ta­kai­sin cat­wal­keil­le. Vaan kuin­kas kä­vi­kään: hä­nen muo­tis­hown­sa, joka jär­jes­tet­tiin 5. hel­mi­kuu­ta 1954, osoit­tau­tui täy­del­li­sek­si fi­as­kok­si. Vas­taa­not­to oli suo­ras­taan hyi­nen, ei­kä leh­dis­tö sääs­tel­lyt sa­no­jaan. Sota-ajan ”syn­nit” ja Di­o­rin vai­ku­tus tun­tui­vat teh­neen Cha­ne­lis­ta lo­pul­li­ses­ti pas­s­ée­ta, men­nyt­tä nais­ta. Gab­riel­le ei kui­ten­kaan lan­nis­tu­nut. ”Rans­ka­lai­set ovat lii­an fik­su­ja”, hän mu­ti­si it­sek­seen li­sä­ten: ”he pa­laa­vat luok­se­ni.” Sitä pait­si: täy­del­li­nen tu­ho­kin oli hä­nen mie­les­tään pa­rem­pi vaih­to­eh­to kuin mi­tät­tö­myys.

Jackie Kennedyn Dallasissa 1963 käyttämä pinkki Chanel-asu on jäänyt historiankirjoihin.

Public Domain

Jac­kie Ken­ne­dyn Dal­la­sis­sa 1963 käyt­tä­mä pink­ki Cha­nel-asu on jää­nyt his­to­ri­an­kir­joi­hin.

Rans­ka­lai­sia fik­sum­mik­si osoit­tau­tui­vat yl­lät­tä­en ame­rik­ka­lai­set, etu­ne­näs­sä muo­ti­leh­ti Vo­gue, jon­ka toi­mit­ta­jat päät­ti­vät kai­kes­ta huo­li­mat­ta teh­dä Cha­ne­lin uu­des­ta ko­ko­el­mas­ta ju­tun – ”kos­ka niis­tä löy­tyy ai­na jo­ta­kin”. Ja niin­pä to­si­aan löy­tyi­kin, ni­mit­täin jak­ku­pu­ku, joka oli sekä mu­ka­va yl­lä et­tä nuo­rek­kaan ele­gant­ti. Cha­nel-pu­vus­ta, eng­lan­nik­si Cha­nel suit, tuli to­del­li­nen hit­ti, jota näh­tiin myö­hem­min eri­lai­si­na ver­si­oi­na muun mu­as­sa Eli­za­beth Ta­y­lo­rin ja Jac­kie Ken­ne­dyn pääl­lä. Cha­ne­lin muo­ti­ta­lon myö­hem­pi pää­suun­nit­te­li­ja Karl La­ger­feld mo­der­ni­soi tweed-klas­sik­koa 1980-lu­vul­la, jol­loin se kuu­lui muun mu­as­sa Lady Di­a­nan gar­de­ro­biin.

Hui­pul­le pa­lan­nut Coco Cha­nel toi­mi suun­nit­te­li­ja­na elä­män­sä lop­puun as­ti, to­sin hä­nen ker­ro­taan käy­neen ai­na vain ty­ran­ni­mai­sem­mak­si ja kär­si­neen uni­on­gel­mis­ta sekä yk­si­näi­syy­des­tä. Maa­il­man­kuu­lul­la ni­mel­lä ja ta­lol­la oli oma hin­tan­sa. Nun­nan kaa­vun aja­ton ar­vok­kuus lie­nee kui­ten­kin kul­ke­nut ai­na jos­sa­kin hä­nen mu­ka­naan, oli­vat­han Co­con lem­pi­vä­rit - jos nii­tä nyt vä­reik­si voi kut­sua - mus­ta ja val­koi­nen. Muo­ti­suun­nit­te­li­ja kuo­li 87 vuo­den iäs­sä tam­mi­kuus­sa 1971, mis­sä­pä muu­al­la­kaan kuin Pa­rii­sin ho­tel­li Rit­zis­sä.

***

Net­ta Sau­ri on his­to­ri­as­ta ja elä­mä­ker­rois­ta kiin­nos­tu­nut val­ti­o­tie­tei­den mais­te­ri.