EN­SIM­MÄI­NEN KO­KO­NAI­NEN vuo­te­ni Ame­ri­kas­sa lä­he­nee lop­pu­aan. Us­ko­ma­ton­ta! Jos mie­tin het­ken, mil­tä tämä vuo­si näyt­täi­si elo­ku­va­na, mitä nä­ki­sin?

En­sim­mäi­nen yh­tei­nen asun­to ja pie­ni jou­lu­kuu­si. Nau­re­taan niin pal­jon, et­tä ma­haan sat­tuu. Me­nem­me ys­tä­vien luok­se ky­lään, peit­te­len hei­dän lap­sen­sa nuk­ku­maan. Hy­vää yö­tä. Uu­ti­sia ko­ro­nas­ta nä­kyy joka pai­kas­sa. Kaup­po­jen hyl­lyt ovat tyh­jät, osa ih­mi­sis­tä juok­see sil­mät la­sit­tu­nei­na, osa luo­vut­taa kau­pan ovel­la ja kään­tyy ta­kai­sin park­ki­pai­kal­le. Poi­ka ojen­taa mi­nul­le vii­mei­sen lei­vän hyl­lys­tä ja sa­noo: ”Ota sinä tämä, tämä on peh­me­äm­pi”. Ih­mi­siä ke­ho­te­taan py­sy­mään ko­to­na. Ys­tä­vä­per­he läh­tee pois. Kä­ve­len hei­dän tyh­jään asun­toon­sa ja jou­dun miet­ti­mään, et­tä oli­vat­ko he oi­ke­as­ti tääl­lä, vai kek­sin­kö hei­dät. Ikä­vä ei ym­mär­rä mi­tään syy­tä, ei­kä se­li­tyk­siä. Au­to­tiet hil­je­ne­vät. Kau­pun­ki hil­je­nee. Il­ta­kä­ve­lyl­lä näen haa­mu­kau­pun­gin. Mis­sä kaik­ki ovat? Asuu­ko tääl­lä edes ke­tään?

His­sis­sä mies ker­too, et­tä ku­kaan ei pa­ko­ta hän­tä pi­tä­mään mas­kia, ku­kaan ei vie hä­nen va­paut­taan. Opet­te­len sa­no­maan ”Have a good one”, vaik­ka en tie­dä mikä se ”good one” on tai mitä sil­lä tar­koi­te­taan. Otan tä­män­kin kir­jai­mel­li­ses­ti, kos­ka olen suo­ma­lai­nen.

Ruu­dus­sa pyö­rii vi­deo, jos­sa lu­kee ”I can’t bre­at­he”. Ih­mi­set ke­rään­ty­vät isoi­na jouk­koi­na mars­si­maan, joku huu­taa me­ga­fo­niin ”What do we want?”, ih­mi­set vas­taa­vat ”Jus­ti­ce”. Rau­hal­li­nen mars­si lop­puu, kun il­ta pi­me­nee. Mars­si­jat kä­ve­le­vät kyl­tit alas pai­nu­nei­na ko­tiin. Pu­he­li­meen tu­lee vies­ti, et­tä il­las­ta aa­muun on ul­ko­na­liik­ku­mis­kiel­to. Kat­son uu­ti­sis­ta, kun kaup­po­jen ik­ku­noi­ta ri­ko­taan, ih­mi­set juok­se­vat kau­pois­ta ta­va­rat kai­na­lois­sa, ken­kiä, iso­ja pa­ket­te­ja, edes­ta­kai­sin. Joku syyt­tää val­koi­sia, joku syyt­tää mus­tia, joku sa­noo, et­tä tämä on mo­ni­mut­kai­sem­pi asia kuin mus­ta­val­koi­suus. Ti­lan­ne rau­hoit­tuu, mut­ta tu­li­ko muu­tos­ta tai tu­li­ko rau­haa?

Ai­kaa ku­luu. Kat­son ik­ku­nas­ta, kun aa­mu­au­rin­ko heh­kuu pu­nai­se­na pil­vien ta­ka­na. Au­rin­ko on kai yl­hääl­lä. Soi­tan mie­hel­le töi­hin, kos­ka ul­ko­na hai­see savu. Luu­len, et­tä tai­vaal­ta sa­taa lun­ta, mut­ta se on­kin tuh­kaa. Put­saan par­ve­ke­kas­ve­ja tuh­kas­ta ja sul­jen ik­ku­nat. Mie­tin, mitä seu­raa­vak­si? Mut­ta ajat­te­len sa­mal­la, et­tä ihan sama, olen val­mis. Ul­ko­na on pit­kään huo­no il­ma hen­git­tää, jo­ten py­syt­te­len si­säl­lä. Met­sä­pa­lot tu­le­vat ja me­ne­vät.

Ar­me­ni­an li­put lie­hu­vat au­to­jen ik­ku­nois­ta. Ai­na on jo­tain pa­ran­net­ta­vaa, ih­mis­kun­ta ei ole kos­kaan val­mis. Ko­ro­na­nu­me­rot nou­se­vat ja nou­se­vat. Kau­pat py­sy­vät kiin­ni, mut­ta ruuh­kat pa­laa­vat. Min­ne kaik­ki ih­mi­set ovat mat­kal­la? Läm­min il­ma muut­tuu kyl­mäk­si yh­des­sä yös­sä, tal­vi on tääl­lä, vaik­ka päi­väl­lä on vie­lä Suo­men kesä. He­rään sii­hen, kun koko huo­ne hei­luu, maan­jä­ris­tys.

Pre­si­den­tin­vaa­lit. Pu­nai­nen ja si­ni­nen. Syy­tök­siä ja voit­to. Ih­mi­set juh­li­vat te­le­vi­si­os­sa ja ka­duil­la. Tum­mai­hoi­nen uu­ti­sank­ku­ri her­kis­tyy te­le­vi­si­os­sa. Us­ko omas­ta ar­vos­ta ja ih­mis­kun­nan tu­le­vai­suu­des­ta va­luu pos­kia pit­kin, ei vaan te­le­vi­si­os­sa vaan saa­mas­sa­ni yk­si­tyis­vies­tis­sä. Unoh­din, et­tä on ole­mas­sa on­nen­kyy­ne­lei­tä, muis­tit­ko sinä?

Naa­pu­rin nai­nen et­sii ka­don­nut­ta kis­san­pen­tua jo kol­mat­ta il­taa pe­räk­käin. Hän vas­taa mei­dän alu­een ka­don­neis­ta eläi­mis­tä ja kir­joit­te­lee vi­hai­sia kom­ment­te­ja Fa­ce­boo­kis­sa mah­dol­li­sil­le kis­sa­var­kail­le. Ta­lom­me edes­sä ole­vas­sa puis­tos­sa on suu­ri puu, jon­ka al­la is­tuu hil­jai­nen mies pyö­rä­tuo­lis­sa. Mies on ol­lut puun al­la jo mon­ta päi­vää. Hy­lät­ty­jä ja ka­don­nei­ta. Joka puo­lel­la. Yk­si­näi­nen mies puis­tos­sa ker­too enem­män meis­tä ih­mi­sis­tä kuin hä­nes­tä.

Ha­lu­an an­taa on­nes­ta­ni muil­le, an­nan sen mitä pys­tyn. En voi jää­dä sur­kut­te­le­maan, en­kä luo­vut­taa, kos­ka luo­vut­ta­mi­nen ei ole kos­kaan vaih­to­eh­to asi­ois­sa, jot­ka ovat oi­ke­as­ti tär­kei­tä. Il­lat pi­me­ne­vät niin kuin Suo­mes­sa. Tun­tuu tal­vel­ta, tun­tuu toi­vol­ta.

Nii­na Myl­le­rin ko­lum­ni on jul­kais­tu SAM Ma­ga­zi­ne 4/2020-nu­me­ros­sa jou­lu­kuus­sa 2020.

Nii­na Myl­ler muut­ti Poh­jois-Kar­ja­las­ta Los An­ge­le­siin jou­lu­kuus­sa 2019. Saam­me seu­ra­ta hä­nen en­si­as­ke­lei­taan uu­des­sa kau­pun­gis­sa koko vuo­den. Myl­ler on teh­nyt työ­u­ran­sa elo­ku­va-ja tv-alal­la, EU pro­jek­teis­sa ja luo­vien alo­jen yri­tys­ten ke­hit­tä­jä­nä. Hän on myös in­to­hi­moi­nen kamp­pai­lu-ur­hei­li­ja. Nii­nan me­noa voi seu­ra­ta Ins­tag­ra­mis­sa @nii­na­ca­ri­ta-ni­mel­lä ja www.nii­na­ca­ri­ta.com-blo­gis­sa.