Tal­vi te­kee tu­lo­aan Los An­ge­le­sis­sa ja nyt voi vih­doin­kin pu­kea pääl­le vä­hän läm­pi­mäm­piä vaat­tei­ta, ku­ten vil­la­pai­dan ja vil­la­su­kat! Los An­ge­le­sin tal­vi saat­taa kui­ten­kin yl­lät­tää. Jos aa­mul­la on vii­leä ja läh­tee vil­la­pai­das­sa ulos, päi­väl­lä voi ol­la yh­täk­kiä niin läm­min, et­tä vil­la­pai­ta on ihan lii­oit­te­lua.

Olen op­pi­nut tääl­lä sen, et­tä vuo­de­na­jas­ta riip­pu­mat­ta kan­nat­taa va­rau­tua ai­na pit­kä­hi­hai­sil­la ja pit­kä­lah­kei­sil­la vaat­teil­la. Tämä tuli opit­tua kan­ta­pään kaut­ta, kun muu­ta­man ker­ran yl­lät­tä­vät me­not ovat joh­ta­neet tääl­tä Hol­ly­woo­dis­ta San­ta Mo­ni­caan, jos­sa me­ri­tuu­li saa poh­jois­kar­ja­lai­sen­kin ty­tön vär­jöt­te­le­mään. Toi­saal­ta kyl­män rai­kas tuu­li muis­tut­taa Suo­men syk­syä, jon­ka näin vii­mek­si kak­si vuot­ta sit­ten. Suo­meen on tosi kova ikä­vä.

Pu­huin erään ys­tä­vän kans­sa sii­tä, mi­ten vä­lil­lä voi ko­kea het­kiä, jois­sa ta­ju­aa asu­van­sa tääl­lä. Tämä ta­pah­tui mi­nul­le taas pari viik­koa sit­ten, kun kä­ve­lin ka­dul­la ja se tun­ne is­ki voi­mak­kaas­ti. Mil­tä­hän tun­tuu mat­kus­taa pa­rin vuo­den tau­on jäl­keen taas Suo­meen? Tämä sel­vi­ää toi­vot­ta­vas­ti al­ku­ke­vääs­tä, kun pää­sem­me vih­doin­kin käy­mään Suo­mes­sa.

Olen tu­tus­tu­nut avi­o­mie­he­ni kans­sa naa­pu­ris­sa asu­vaan van­hem­paan mie­heen, jol­la on koi­ra. Täs­tä mies ja koi­ra pa­ris­kun­nas­ta on tul­lut meil­le niin hy­vät ka­ve­rit, et­tä syöm­me usein yh­des­sä ja käyn hei­dän kans­sa joka viik­ko kä­ve­lyl­lä. Yh­te­nä päi­vä­nä olin taas naa­pu­rin ja tä­män koi­ran kans­sa il­ta­len­kil­lä ja tämä naa­pu­rim­me huik­ka­si ka­dun toi­sel­la puo­lel­la ole­val­le koi­ral­le ja tä­män omis­ta­jal­le muu­ta­man “small talk”-lau­seen.

Kun olim­me läh­dös­sä jat­ka­maan mat­kaa naa­pu­ri­ni huu­si koi­ran omis­ta­jal­le: “Ho­ney, see you la­ter”. Tie­sin, et­tä he ei­vät tun­te­neet toi­si­aan hy­vin, jo­ten nau­rah­din ja sa­noin, et­tä meil­lä Suo­mes­sa ei ihan noin sa­not­tai­si hy­väs­tel­les­sä puo­li­tu­tul­le. Naa­pu­ri­ni ky­se­li: “Oho, mik­si et­te?”. Täs­tä syn­tyi hyvä kes­kus­te­lu sii­tä, mi­ten me kaik­ki voim­me ol­la hy­vän­tah­toi­sia, mut­ta se ei ai­na vält­tä­mät­tä näy sii­nä mei­dän kult­tuu­ris­sa tai so­si­aa­li­sis­sa ti­lan­teis­sa.

“Ho­ney, see you la­ter” on kau­nis tapa sa­noa, et­tä tör­mä­tään myö­hem­min, jos tör­mä­tään. Sa­nan ho­ney käyt­tä­mi­nen ei tar­koi­ta sitä, et­tä mi­nul­la oli­si in­tii­mi suh­de tä­män hen­ki­lön kans­sa ja “see you la­ter” ei tar­koi­ta sitä, et­tä pi­täi­si ava­ta ka­len­te­ri ja ky­syä et­tä: “No, mo­nel­ta­ko ja mis­sä?”.

Olen to­sis­saan op­pi­nut ra­kas­ta­maan tätä kau­nis­ta small tal­kia, jon­ka teh­tä­vä on ot­taa toi­nen koh­te­li­aas­ti huo­mi­oon. Vaik­ka ra­kas­tan­kin suo­ma­lai­suut­ta,  olen op­pi­nut eh­kä myös sen toi­sen puo­len, mi­ten suo­ra­su­kai­nen ja tun­ne­kyl­mä suo­ma­lai­nen kom­mu­ni­kaa­tio voi ol­la ame­rik­ka­lai­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta. Kaik­ki tämä vaan sik­si, et­tä meil­lä on eri­lai­nen tapa pu­hua.

Mi­ten pal­jon voim­me op­pia toi­sil­tam­me ja mi­ten pal­jon on­kaan asi­oi­ta, joi­ta em­me näe, kos­ka em­me ole avoi­mia nä­ke­mään tai op­pi­maan. Meis­sä kai­kis­sa on tämä it­se­käs omi­nai­suus ja us­kon et­tä elä­mäs­tä eni­ten saa ir­ti se, joka on ai­dos­ti ute­li­as ja epäit­se­käs. Tä­hän lop­puun siis: “Ho­ney, see you la­ter”.

***
Nii­na Myl­ler muut­ti Poh­jois-Kar­ja­las­ta Los An­ge­le­siin jou­lu­kuus­sa 2019. Saam­me seu­ra­ta hä­nen en­si­as­ke­lei­taan uu­des­sa kau­pun­gis­sa. Myl­ler on teh­nyt työ­u­ran­sa elo­ku­va-ja tv-alal­la, EU-pro­jek­teis­sa ja luo­vien alo­jen yri­tys­ten ke­hit­tä­jä­nä. Hän on myös in­to­hi­moi­nen kamp­pai­lu-ur­hei­li­ja. Nii­na löy­tyy Ins­tag­ra­mis­ta ja Tik­To­kis­ta @nii­na­ca­ri­ta-ni­mel­lä.