Kun sanotaan, että elämme ”globaalissa maailmassa", mitä sillä tarkoitetaan? No, ainakin siihen kuuluvat maailmanlaajuiset pandemiat, maailmanlaajuinen kauppa, maailmanlaajuinen turismi (sitten taas joskus) ja maailmanlaajuinen tiedonvälitys.
Väitetään, että globalisaatio yhdenmukaistaa kaiken – vähän kuin EU, mutta maailmanlaajuisesti. Sanotaan, että globalisaatio amerikkalaistaa koko planeetan. Samat elokuvat, samat sarjafilmit, samat tv-kilpailut ja tosi-tv-showt, sama musiikki.
Globaalisuudessa on kuitenkin epäjohdonmukaisuutta. Aika harvoin nimittäin se maailmanlaajuinen kauppa toimittaa meille malesialaista linnunpesäkeittoa, kovin moni meistä ei matkusta turistimatkalle Ulan Batoriin, eikä maailmanlaajuinen tiedonvälitys ole vieläkään kertonut, miksi yläkerran naapuri aloittaa imuroimisen ja laittaa pesukoneen päälle klo 23.
Arkielämän kannalta maailma on tietysti aivan eri tavalla globaali kuin 10-20 vuotta sitten. Tavarat ja ihmiset liikkuvat, tiedot kulkevat ja kaikki on kansainvälisempää. Tiedämme muiden maiden ihmisistä yhtä ja toista: italialaiset ovat ylidramaattisia, saksalaiset ja sveitsiläiset täsmällisiä ja pikkutarkkoja, englantilaisilla on kuivaa huumoria, espanjalaisille kaikki on mañana, ranskalaiset ovat ylemmydentuntoisia ja amerikkalaiset äänekkäitä.
Koska monillakaan meistä ei ole paljonkaan suoraa kokemusta eri maiden ihmisistä, mielikuvamme ovat syntyneet uutisten, television sarjafilmien, elokuvien – kaiken sen mitä kutsutaan "kulttuuriteollisuudeksi" - ja sosiaalisen median kautta.
Näitä mielikuvia voidaan sanoa stereotypioiksi. Aivan samoin kuin salaliittoteorioissa, niissä voi olla pieni rahtunen totuutta, ja loput liioittelua ja yleistämistä. Yksilöllisesti katsottuna on selvää, että on myös hiljaisia italialaisia, suurpiirteisiä sveitsiläisiä, vaatimattomia ranskalaisia ja hiljaisia amerikkalaisia.
Mutta on myös ilmeistä, että laajassa mitassa eri maiden kansalaiset ovat käyneet läpi yhteisen kulttuurisen ohjelmoinnin, joka on muokannut heidän ajattelutapaansa jossain määrin samanlaiseksi.
Miten matalan ja korkean kontekstin kulttuurit eroavat?
Antropologi Edward Hallin mukaan maailman puhekulttuurit voidaan karkeasti jakaa kahtia: joissain maissa on matalan kontekstin kulttuuri, ja toisissa on korkean kontekstin kulttuuri. Konteksti tarkoittaa toimintaympäristöä, tilannetta tai taustaa.
Matalan kontekstin kulttuuri on sellainen, missä kaikki ilmaistaan suoraan ja perusteellisesti. Tilanne ei selitä paljoa, kaikki täytyy sanoa, koska tieto ei välity riittävästi tilanteesta tai toimintaympäristöstä. Monet länsimaat, erityisesti juuri Yhdysvallat, edustavat matalan kontekstin viestintäkulttuuria. Sanominen, puhuminen on tärkeää.
Joten kun amerikkalaisessa elokuvassa dinosaurukset ovat havainneet heinikossa piileskelevät päähenkilöt ja alkavat lönkyttää heitä kohti, joku seurueesta huomaa tapahtuneen, ja huutaa: ”Juoskaa!”.
Korkean kontekstin suomalaisessa elokuvassa tilanne itsessään sisältäisi jo riittävästi informaatiota, eikä kenenkään tarvitsisi huutaa ”Juoskaa!” – kaikki olisivat jo säntäämässä matkaan. Tai kun elokuvan sankari on juuri putoamassa 15-kerroksisen talon katolta, hänen kaverinsa saa viime hetkellä kiinni hänen ranteestaan, ja ilmoittaa ”Gotcha! Hold on!".
Korkean kontekstin kulttuurissa informaatiota välittyy vähemmälläkin puhumisella, ja myös epäsuorasti ja rivien välistä. Kun 1950- ja 60-luvuilla Suomessa hymisteltiin YYA-sopimuksesta Neuvostoliiton kanssa, suomalaiset osasivat kyllä rivien välistä lukea, mitä rauhantahtoisella neuvostovaltiolla oli asiasta mielessään.
Entä ne kansalliset piirteet?
Globaalissa maailmassa tavarantuotanto ja kulutustottumukset ovat varmasti paljolti yhdenmukaistuneet. Hollywood on levittänyt amerikkalaisen elämänmuodon maailman joka kolkkaan, ja monikansallisten yhtiöiden brändejä löytyy lähimmästä marketista.
Mutta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa näkyy vielä kansallisia piirteitä.
Oletetaan, että koolla on pokeriporukka, jossa on muutama suomalainen ja yksi amerikkalainen. Korttia on lyöty ja olutta juotu. Ilta on pitkällä. Jossain vaiheessa amerikkalaiselle tulee tunne, jonka hän ilmaisee sanomalla jotain sen tapaista kuin: "Well, olen juonut sen verran monta hyvää suomalaista olutta, että se alkaa pyrkiä ulos – käväisen toiletissa." Suomalaiset ovat, että "Jaa... totta kai. Kyllä tässä jo luonto kutsu. Senkus meet.”
Mutta jos koolla olisikin korttisakki, jossa olisi muutama amerikkalainen ja yksi Suomi-poika. Jossain vaiheessa iltaa suomalainen nakkaa kortit pöydälle, nousee ja menee vessaan. Ja amerikkalaiset ova, tettä ”Mikä sille tuli?" - "Sanottiinko me jotenkin pahasti?" – ”Onkse vihainen tai jotain?” – ”Emmä tiedä, kun ei se sanonu mitään.”
Kun matalan kontekstin amerikkalainen kokee, että kaikki täytyy ilmaista sanoin, hän myös Edward Hallin mukaan usein näyttää keskustelukumppanilleen ajatusprosessinsa. Jos suomalainen kysyy amerikkalaiselta jostain asiasta, josta tällä ei ole valmista mielipidettä, tämä alkaa vastatessaan saman tien puhua, ajatella ääneen: ”Well, toisaalta ajattelen että... toisaalta on taas niin, että... ” ja lopulta hän kertoo ajattelunsa lopputuloksen, ja kaiken siltä väliltä.
Sen sijaan, jos amerikkalainen kysyy suomalaiselta mielipidettä jostain, mistä Pekalla ei ole valmista kantaa, suomalainen menee aluksi hiljaiseksi. Amerikkalaiselle tuo hiljaisuus merkitsee sitä, että jossain on ongelma: vastaaja ei ymmärtänyt, tai hänellä ei ole mitään sanottavaa.
Suomalainen haluaa antaa vastauksensa vasta miettimisen jälkeen, ja on miettimisen aikana hiljaa. Kyllä hän sitten ajattelunsa lopputuloksen kertoo, mutta ei niitä vaiheita, joiden kautta on siihen päätynyt. Kaikkea ei tarvitse sanoa.
Matalan kontekstin kulttuurissa puhuminen sinänsä on arvokasta. Siihen aloin tottua ja sopeutua opiskeluvuotenani Washington D.C.:ssa – joskaan en ilmeisesti riittävästi. Vaikka olen pitänyt itseäni kohtalaisen puheliaana, mieleeni jäi vuoden lopulla opiskelutoverini sanat: ”Karista on vaikea sanoa. Hän voisi olla vaikka kommunistivakooja, kun ei se koskaan sano mitään.”
Kari Hotakainen antoi kerran osuvan kuvauksen siitä miten putkiasentaja tulee korjaamaan lämmityskattilaa: tulee ovesta ja sanoo: ”Kellarissako se..?” Ottaa työkalunsa, menee kellariin, tulee vartin kuluttua, ja sanoo: ”No nyt se on.” Tilanteessa paljon puhuminen olisi tarpeetonta, ehkä jopa epäilyttävää.
Sitten kun lämmityskattila on kunnossa ja lämmität saunan, ja kutsut sinne mukaan amerikkalaisen, saunomisesta ei tahdo tulla mitään. Heti kun on saatu saunan ovi kiinni, alkaa kysely: ”Kuinka kuumaksi tämä tulee?” –” Onko kaikilla suomalaisilla sauna?” – ”Oletko rakentanut tämän itse?” –”Eikä tämä kuumuus ole terveydelle vaarallista?” – ”Mitä täällä ensin tehdään?” – ”Kauanko löylyssä istutaan?” – ”Mitä sitten tehdään?”
Jos yrität sille vihjata, että täällä vaan istutaan ja ollaan, niin kun sen matalan kontekstin amerikkalaisen hiljaisuudensietokyky on niin alhainen, niin sehän ahdistuu. Vaikeneminen on hänelle torjunnan o ongelman kieltä. Puhuminen ja kyseleminen, se on kohteliasta ja osoittaa, että on kiinnostunut toisesta ja hänen elämästään.
Mutta jos kutsut saunaan toisen korkean kontekstin edustajan, vaikka japanilaisen, hänen kanssa saunassa voi istua ihan hiljaa – ja vaikka mitään ei puhuta, koko ajan tapahtuu. Hiljaisuus ei ole korkean kontekstin edustajalle torjuvaa tai epäkohteliasta. Sitä arvostetaan, se on osa sosiaalista vuorovaikutusta, se voi olla lepoa, ja kuuntelua – yhdessäkokemista. Paljo puhe sen sijaan voi olla brassailua, epävarmuutta, egoismia tai röyhkeyttä. Kiinalaisen sananlaskun mukaan ”Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä.”
Vastaavasti se, että turkulaisella bussipysäkillä aamulla klo 6.30 seisoo kolme toisilleen puhumatonta työmatkalaista – se on varsinaissuomalaista kohteliaisuutta. ”Kuka nyn ni aikase mittä smool tookki jaksais? Pare ku anta kanssaihmise olla rauhas.”
Kaikkein arkisimmin katsottuna se ”globaali maailma” taitaa näyttäytyä meille ylikansallisena audiovisuaalisena viihteenä. Populaarimusiikista, sarjafilmeistä ja elokuvista valtaosa tulee meille suoraan Amerikasta. 1950-luvulla joku sosiologi luonnehti jopa Suomea ”maailman amerikkalaisimmaksi maaksi Yhdysvaltojen ulkopuolella”. Arvio perustui sellaisiin kriteereihin kuin Aku Ankan tilausmäärä.
Mutta kannattaa muistaa, että eri kulttuureissa erilaisia asioita pidetään sopivina ja arvostetaan erilaisia ominaisuuksia. Jos me pidämme amerikkalaisia hölöttävinä tyhjänpuhujina, joista kaikki on ”wonderful” ja ”awesome” ja ”oumaigaad”, se johtuu vain siitä, että he ovat kasvaneet matalan kontekstin kulttuurissa, jossa asioita on hyvä ilmaista, ja mielellään isosti.
Ja jos he puolestaan, vähäpuheisuutemme takia, pitävät meitä ynseinä, epäkohteliaina tai tyhminä, se johtuu siitä, että me olemme kasvaneet korkean kontekstin viestintäkulttuurissa, jossa ihan kaikkea ei tarvitse sanoa. Viestintäkontekstit ovat vain erilaisia.
Vaikka joulupukkimme tätä nykyä sanookin ”Hou-hou-hou”.
***
Kirjoittajasta:
Kari Purssila on turkulainen muusikko/toimittaja, joka on edennyt Ruisrockin perustajasta kuuden lapsenlapsen taataksi.
