Kun muu­tin asu­maan New Yor­kiin 23-vuo­ti­aa­na, ajat­te­lin: en kos­kaan läh­de tääl­tä pois. Pa­ri­kymp­pi­sel­le kau­pun­ki oli kaik­kea mitä suur­kau­pun­gil­ta voi toi­voa – ener­gi­aa, uu­sia ide­oi­ta, jän­nit­tä­vää elä­mää. Kah­dek­san vuot­ta myö­hem­min ajat­te­len kui­ten­kin näin: eh­kä New York ei ole­kaan se kai­kis­ta par­hain kau­pun­ki elää ja asua.

New York on muut­tu­nut val­ta­vas­ti vii­mei­sen pa­rin vuo­den ai­ka­na. Pan­de­mia jät­ti kau­pun­kiin sel­vät jäl­jet. Muu­tos­ta on vai­kea ku­vail­la, sil­lä se on ol­lut sa­ma­nai­kai­ses­ti no­pe­aa ja sa­la­ka­va­laa. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tei sii­tä sai­si edes pu­hua: yl­pei­den ne­wy­or­ki­lais­ten on ai­na van­not­ta­va ikuis­ta rak­kaut­ta kau­pun­ki­aan koh­taan. Mut­ta kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa moni hau­too nyt aja­tuk­sia tääl­tä pois muut­ta­mi­ses­ta. Ja use­at ovat jo sen teh­neet.

New Yor­kis­sa on edel­leen ää­re­tön mää­rä us­ko­mat­to­mia ko­ke­muk­sia: Bro­ad­way-näy­tel­miä, maa­il­man­luo­kan mu­se­oi­ta, hui­kei­ta pil­ven­piir­tä­jiä. Tääl­lä on iha­naa lo­mail­la. Mut­ta ar­ki­päi­väi­nen elä­mä on muut­tu­nut kau­pun­gis­sa yhä vai­ke­am­mak­si. Muu­tok­set ei­vät näy yh­tä sel­vi­nä ul­ko­puo­li­sil­le, mut­ta ne­wy­or­ki­lai­sil­le ne ovat päi­vit­täi­nen rie­sa. Muun mu­as­sa näis­tä syis­tä olen päät­tä­nyt läh­teä kau­pun­gis­ta kah­dek­san vuo­den jäl­keen:

Kaikkialla on turvatonta.

New Yor­kis­sa pi­tää nyt ol­la enem­män va­ruil­laan kuin vuo­siin. Pai­kal­li­set vä­hen­tä­vät jat­ku­vas­ti met­ron käyt­töä: maan al­la ta­pah­tuu yhä enem­män ri­kok­sia, vä­ki­val­taa ja häi­rin­tää. Pan­de­mi­at li­sää­vät tur­vat­to­muu­den tun­net­ta, sil­lä tau­dit le­vi­ä­vät ah­taas­sa suur­kau­pun­gis­sa pe­lot­ta­van no­pe­as­ti.

Elinkustannukset ovat karanneet käsistä.

Inf­laa­tio pai­naa kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa, mut­ta New Yor­kis­sa hin­nat ovat rä­jäh­tä­neet kä­siin: vuok­rat voi­vat ny­ky­ään kak­sin tai kol­min­ker­tais­tua het­kes­sä, ja ruo­ka­kau­pan kas­sal­la hin­nat hir­vit­tä­vät. New York on yhä ene­ne­vis­sä mää­rin kau­pun­ki for the high ear­ners: pank­kii­reil­le, asi­a­na­ja­jil­le ja lää­kä­reil­le.

Mikään ei ole enää auki kellon ympäri.

New York on une­li­aam­pi kuin kos­kaan. 24/7 au­ki ole­vat kau­pat ja ra­vin­to­lat ovat yhä har­vi­nai­sem­pia. Suu­rin osa kau­pun­gis­ta me­nee nyt kiin­ni il­ta­kym­me­nel­tä ja ka­dut ja met­rot hil­je­ne­vät sel­väs­ti sen jäl­keen.

Meno on tylsistynyt.

Yhä use­am­pi lii­ke Man­hat­ta­nil­la on ny­ky­ään sa­maa isoa ket­jua edus­ta­va lii­ke tai ra­vin­to­la, sil­lä kor­ke­at vuok­rat ovat aja­neet pois myös pie­ny­rit­tä­jät. Etä­töi­den li­sään­ty­mi­nen on siir­tä­nyt elä­mää lä­hi­öi­hin. Ja vaik­ka sama ää­ne­käs kaa­os jat­kuu edel­leen, kau­pun­ki tun­tuu sel­väs­ti hil­jai­sem­mal­ta. New Yor­kin en­ti­nen, lo­pu­ton ener­gia on va­lah­ta­nut alas vie­mä­riin.

Eh­kä New York pa­laa vie­lä en­ti­sel­leen. Sitä odo­tel­les­sa jat­kan elä­mää Los An­ge­le­sis­sa.

***

Kal­le Os­ka­ri Mat­ti­la on Yh­dys­val­lois­sa asu­va kir­joit­ta­ja, ja ker­too elä­mäs­tä, ta­pah­tu­mis­ta ja kom­mel­luk­sis­ta Ame­ri­kas­sa.