Viime joulukuussa ilmestyi Seija Johnsonin ja Agneta Rannan toimittama Släkten ute i världen - Sukulaiset maailmalla. Kirja kertoo Johnsonin ja Kangastalon siirtolaisuudesta ja liikkuvuudesta neljässä sukupolvessa. Kirjan tarinat käsittelevät muun muassa lyhyt- ja pitkäkestoisia ulkomaan muuttoja, ulkomailla opiskelua ja reppureissaamista.
Millainen on siirtolaisuuden ja liikkuvuuden koettu todellisuus ollut vuosikymmenten saatossa? Tässä joutuu esittämään vastakysymyksiä: Kuka kokemuksestaan kertoo? Miten kertoo? Kenelle kertoo?
Tarina ei tule koskaan valmiiksi paikantuvuutensa takia koska se kerrotaan jollekin jossakin ajassa, paikassa ja muodossa, johonkin tarkoitukseen. Yksilön tarina nivoutuu laajoihin, usein ideologisesti ja poliittisesti sävyttyneisiin valtatarinoihin, jotka nekin muuntuvat kulkiessaan paikasta toiseen.
Siirtolaisuudesta ja liikkuvuudesta puhuttaessa kaikista kysymyksistä päällimmäisin on: miksi lähdetään? Useimmiten on kyse tuotanto- ja yksityistaloudellisista asiantiloista. Kansainvälinen tuotanto ja kauppa toimivat ja vaikuttavat ylirajaisesti.
Oskari Tokoi (1873-1963) kertoo Suomeen ja muihin Pohjoismaihin levinneestä Amerikan muuttokuumeesta, jonka kaivos- ja laivayhtiöt panivat alulle 1880-luvulla. Muuttokuumetta nostattivat heikentyneet sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset olot kotimaassa.
Siirtolaisuus ja liikkuvuus ovat muuttuneet. Liikkumisen vapaus ja vaivattomuus sekä tarkentunut tieto maailmastamme ovat kohdanneet toinen toisensa. Kaukosiirtolaisuudesta ja lähialueellemme suuntautuvista muuttoaalloista on tultu yksilöiden ja perheiden toistuviin muuttoihin. Ja tiedämme, että maamme sisäinen muuttoliike on lisääntynyt merkittävästi. Tänään onkin liikkuvien elämä yhä enemmän ikään kuin paikan A ja paikan B välillä olemista, yhteydenpitoa ja palaamista siihen ympäristöön, josta on lähdetty.
Kaukosiirtolaisuutta käsittelevä kirjallisuus tarjoaa mielenkiintoisia vertailukohtia nykyajan intensiiviselle ylirajalliselle liikkuvuudelle. Oskari Tokoin kirjasta Amerikan suomalaisia (1949) näkyy työperäisen kaukosiirtolaisuuden luonne. Hän palaa siihen usean vuosikymmenen aikaloikalla oman kokemuksensa ja siirtolaisisänsä tarinan pohjalta. Tokoi kirjoittaa, että keskipohjalaisia siirtolaisia yhdisti suomalaisuus ja kotipaikkakunnan yhteys. He olivat kuin yhtä perhettä, kaivostyötä tekevää ”Amerikan siirtokansaa”. He olivat ahkeria, työtä pelkäämättömiä ja säästäväisiä - taikka sitten vastakohtaisesti juopotteluun ja tappeluun taipuvaisia, varallisuuden kartuttamisessa epäonnistuneita.
Isoisälleni Alfred Johnsonille oli Uuden Seelannin ja Amerikan siirtolaisuudessa tärkeintä tavoitella päämäärää, josta hän kertoo ystävälleen lähettämissä kirjeissään. Alfred kertoo näin: ”Jos en voi kävellen saavuttaa päämäärääni, niin sitten ryömin.” Alfredin päämäärä ei ollut pelkästään rakentajan töillä hankitun omaisuuden kartuttaminen vaan ennen kaikkea oman yhteiskunnallisen aseman parantaminen, niin että hän kotimaassa voisi avioitua ja perustaa perheen.
Outi Lehmannin (s. 1963 Hyvinkää) tarina alkaa ”tuppukylästä” suureen maailmaan pyrkivän ylioppilastytön unelmista. Hän piti yhteyksiä ystäväänsä Päiviin, joka oli aiemmin muuttanut Kaliforniaan ja saanut hyvän työpaikan au pairina. Outin sijoittuminen amerikkalaisen perheen lastenhoitajksi sujui vaivatta. Koti-ikävä vaivasi kuitenkin Outia, ja hän palasi kolmen vuoden kuluttua Suomeen, jossa hän ei kuitenkaan viihtynyt vaan matkusti vuoden kuluttua uudelleen aurinkoiseen Kaliforniaan. Outi avioitui Saksasta muuttaneen Jörgin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä ja sai USA:n kansalaisuuden kuusi vuotta sitten.
Outi kertoo haastattelussaan, että monien kontaktien ja kokemusten myötä hänen maailmankatsomuksensa on avartunut. Hän arvostaa amerikkalaista avoimuutta. Hänen suomalaista maailmankatsomustaan on muovannut erilaisten kulttuurien ja tapojen moninaisuus, jota hän on kokenut elämänsä aikana Kaliforniassa. Outi ei tunne olevansa mikään siirtolainen eikä ulkosuomalainen, vaan sanoo esittäytyessään, että hän on lähtöisin Suomesta.
Olen tässä esittänyt käsityksen, että ryhmien, perheiden ja yksilöiden elämä on moninaistunut ja tullut yhä ylirajaisemmaksi. Ihmiset, jotka ovat liikkumisessaan onnistuneet, ovat pohtijoita ja harkitsevia yksilöitä, sillä sellaisiksi he ovat maailmalla kasvaneet. He ovat kokemustensa kautta oppineet kohtaamaan ihmisten ja kulttuurien moninaisuutta ja erilaisuutta, ratkaisemaan ehkä maailman suurinta haastetta. Se on heidän salaisuutensa. Heidän tarinaansa perehtymällä mekin voimme oppia jotakin merkityksellistä ja arvokasta siitä.
Siirtolaisuudesta ja liikkuvuudesta tulee kertoa lisää tarinoita ja tehdä tutkimuksia. Tämä tehtävä pitää toteuttaa mahdollisimman pian, niin kauan kun täältä lähteneet, tänne ehkä palanneet ja heidät lähettäneet kykenevät itse kertomaan tarinansa. Hyvänkin dokumentti- ja fakta-aineiston perusteella on lähes mahdotonta rakentaa omakohtaisen kokemuksen kerronnassa syntyvää todellisuuden kuvaa tästä aihealueesta.
***
KT Esko Johnson työskenteli aiemmin Centria-ammattikorkeakoulun englannin kielen ja viestinnän yliopettajana. Sen jälkeen hän on toiminut vapaana tutkijana ja väitöstutkijana Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii kulttuurienvälisyyden kerrontaa ja siinä esiintyviä kielikuvia.
