Yhdysvaltain historiankirjoituksen valtavirta, joka käynnistyi miltei välittömästi Yhdysvaltain vapaussodan loputtua 1780-luvulla, pysyi suhteellisen muuttumattomana aina toisen maailmansodan lopulle saakka. Virta alkoi sittemmin törmätä erinäisiin esteisiin, kunnes 1970- ja 1980-luvuilla – yhteiskuntahistorian saadessa sosialistisempia sävyjä – tapahtui jonkinlainen repeämä.
Historioitsija Peter Novick tiivisti sen sanoihin: ”The center doesn’t hold”, jonka voisi kääntää ”Maltillinen USA:n historia ei kestä”. Maltillisella USA:n historialla Novick tarkoitti yhtäläisten mahdollisuuksien uudistusmielistä ja niin rooliltaan kuin taustaoletuksiltaan yhtenäistä yhteiskuntahistoriaa. Sitä sosialistinen teoria pyrki ja jossain määrin onnistui haastamaan.
Perusolettamia sukupolvesta toiseen oli kolme:
1. Yhdysvallat on erityinen tulevaisuuskansa (erityisyys)
2. Yhdysvaltain maailmankuva ja elämäntapa on muiden kansojen päätepiste (luonnollisuus)
3. Yhdysvaltain historia on tosi historiaa (totuus)
Sävyeroja toki oli: kristinusko ja kristinuskon Jumala olivat Yhdysvaltain historian takuuvoimia, kunnes Charles Darwinin evoluutioteoria sai sikäläiset tutkijat suuntaamaan katseensa aineellisiin ja biologisiin selitysmalleihin 1800-luvun viime vuosikymmeninä. Myöhempi muotoilu tästä selitysmallista oli talouden siirto historian avaimeksi.
”Kansanhistoria” nousi haastamaan
Myös Yhdysvaltain Euroopasta irtautuneisuus oli joidenkin amerikkalaisten mielestä liikaa: jos kirjallisuudenhistoriaa ja sen tapahtumia tulkitsee psykologisesti, erityisyydestä kiinni pitäjät kärsivät alemmuuskompleksista ”isä-Eurooppaa” kohtaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain kulttuurielämän raskassarjalaiset – presidentti ja ex-kenraali U. S. Grant ja kirjailija Mark Twain – sekaantuivat vahvasti brittiälymystön Yhdysvaltain vähättelyyn 1800-luvun lopulla.
Lopulta – maailmansotien välisenä aikana – myös historian totuusarvo luonnontieteeseen rinnastettavana tutkimusalana ja yleisesti jaetun totuuden välikätenä kärsi ensikolauksia valtavirrassa. ”Kansanhistoria” nousi haastamaan ”eliitin” historiakäsityksiä käynnistäen syklin, joka jatkuu tänäkin päivänä. On toki huomattava, että kumpikaan näistä leireistä ei ole erityisen kiinnostunut historian filosofisesta luonteesta, vaan enemmän historiakuvausten poliittisista seurauksista ja arvostelmista.
Kokonaisuudessa kiinnostavaa on se havainto, että aina kun Yhdysvaltain historia on lähentynyt Eurooppaa, se on muuttunut luonteeltaan epäilevämmäksi. Kääntäen; mitä enemmän Yhdysvaltain historia on uskonut omaan erityisyyteensä ja luonnolliseen totuuteensa, sitä idealistisempaa historiaa on syntynyt. Ääriesimerkkinä voisi mainita vapaussodan veteraanien rinnastamisen Jumalan enkeleihin vapaussodan voitonhuumassa.
Historia koostuu vain yksilöistä?
Nykyisin vallitsee suhteellisen voimakas ymmärrys, että klassinen Yhdysvaltain historiantutkimus on puutteellinen. Toisaalta on hyvä huomata, että Yhdysvalloissa hallitsevassa asemassa olevassa liberaalissa maailmankuvassa historia koostuu vain yksilöistä, tarkemmin yksilöiden mielistä, sekä yksilöiden välisistä suhteista. Sosialistisen teorian perusolettama, että historia on muutakin kuin itsenäisten yksilöiden mielenliikettä ja toimintaa, edustaa melko erilaista tapaa lähestyä historiaa. Niin tekee myös Euroopassa sangen perinteinen käsitys, että historian sosiaalinen ulottuvuus ei tyhjenny vain hyödylliseen politiikkaan, vaan sisältää myös sosiaalista ja luovaa ainesta.
Kaikesta huolimatta sosialistinen historiankäsitys on ollut paitsi tiedossa, myös suosiossa Yhdysvalloissakin, jos katsotaan valtavirtahistorian ulkopuolelle. Esimerkiksi Etelän eliitin parissa jotkut olivat tietoisia sosialistisesta historiantulkinnasta jo niinkin varhain kuin 1840-luvulla.
Tunnetuimpia eteläläisiä sosialistisia historiantulkkeja oli orjuuspuolustaja George Fitzhugh. Fitzhugh’n mukaan sosialistit lähestyvät historiaa oikeasta kulmasta, mutta menevät tulkinnoissaan liian pitkälle. Toinen sosialistisen teorian historiaan suhteellisen varhain kelpuuttanut taho oli Yhdysvaltain akateemiset mustat. Mustat pioneerihistorioitsijat kuten George Washington Williams tunsivat jo 1800-luvun lopulla akuutisti tieteellisyyteen ja liberaaliuteen pohjautuvan historian puutteet ja sen verhotun pysähtyneisyyden. He päättivät haastaa aivan ensiksi Yhdysvaltain historia-ajattelua.
Uutta on suorempi toiminta
Entä sitten Yhdysvaltain historian nykytila? Ala on joidenkin kommentaattorien mukaan vanhoillisempi kuin Euroopassa yleisesti, ironisesti. Pitkään vallinnut liberaali kehystys historiasta on toiminut puskurina vasemmistolaiskritiikille, mutta lisännyt sitäkin enemmän erimielisyyden ääniä ja suorempaa politiikan mukaantuloa.
Vaikka kulttuurisodissa ei ole mitään uutta Yhdysvaltain historiassa, uutta on suorempi toiminta. Menneisyydessä asioista oltiin voimakkaastikin eri mieltä, mutta erimielisyys jakautui joko paikallistason linnakkeiksi tai ”sivistyneeksi” asiadebatiksi. Kummatkin näistä tavoista ovat hyvin Yhdysvaltain liberaalin kehyksen sisälle mahtuvia. Suora poliittinen liikehdintä sen sijaan edustaa poikkeamaa siitä, miten kulttuurihistoriallisia ristiriitoja on tavattu käsitellä. Vaikuttaisi siltä, että Yhdysvalloissa tämä keskustelutapa edustaa sosialistisen historiatulkinnan erästä konkreettia ilmenemismuotoa.
Toisaalta – yhteiskuntapolitiikan tasolla – väkivaltaisuus on hyvin vanha yhdysvaltalainen toimintamalli. Oma diagnoosini on, että liberaalin kehyksen älyllisesti melko yksinkertainen rakenne historian yhteydessä käännyttää toimijat hakemaan protestimallia muualta yhteiskunnasta kuin akatemiasta.
Historiallisuus on sekä upottavaa ja peilaavaa
Yhdysvaltain historian luonne onkin pikkuhiljaa muuttunut moniääniseksi, -kieliseksi ja -keskiseksi ilmiöksi ja aiempi vahva kaaderimaisuus on ainakin selkeästi heikentynyt. Historiallisuus on samaan aikaan upottavaa ja peilaavaa. Upottavaa, koska mitään yleisesti jaettua perustaa ei enää ole. Peilaavaa, koska kyse on yhä enemmän tietystä kokemuksesta. Onko ”sirpalesuon” tila Yhdysvaltain historiasta kuitenkaan lopulta huono asia? Kyllä ja ei.
Sikäli ei, että – ironista kyllä – eurooppalaiselle historiantutkimukselle historian monitulkintaisuus ei ole mitään niin uutta. Euroopassa historian suhteellisuus on ollut historian luonteeseen kuuluva ilmiö ilman läheskään yhtä suurta dramatiikkaa. Tässä mielessä eurooppalainen historiakangas on osoittautunut yhdysvaltalaista joustavammaksi.
Sikäli taas kyllä, että jos mitään yhteistä ei enää ole, on vaikea puhua ja kohdata. Jokainen voi loistaa uniikisti yhä uusissa ja laajenevissa tiloissa, mutta kilpailun ja taistelun dynamiikka jatkaa olemistaan ja sirpaleiden reunat ovat tarkkarajaisia ja haavoittavan teräviä. Ehkä se on hinta, joka liberaalihistorian lasipinnan särkymisestä täytyy maksaa, mutta seuraukset ovat vielä jotain tuntematonta.
kuvateksti: George Washington Williams (1849–1891) tarttui ensimmäisten joukossa kriittisemmällä otteella aikansa Yhdysvaltain historiakäsityksiin.
***
Pasi J. Kallio on Helsingin yliopistosta v. 2016 valmistunut filosofian tohtori pääaineenaan Pohjois-Amerikan tutkimus. Hän on toiminut vierailevana luennoitsijana ja kurssiopettajana Yhdysvaltain historiasta korkeakouluopetuksessa ja julkaissut tieteellisiä kirja-arvioita. Hänen akateemisia kiinnostuksen kohteitaan ovat etenkin Yhdysvaltain Etelän eliitit ja historianfilosofia. Tällä hetkellä hän valmistelee kirjaa Yhdysvaltain 1800-luvun alun Etelän historiakäsityksistä ja -retoriikasta.
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaista Yhdysvallat-kolumnisarjaa.
