Elä­mää Ame­ri­kas­sa on ta­ka­na jo vii­si kuu­kaut­ta. Tam­mi­kuus­sa ta­ju­sin, et­tä olen muut­ta­nut pois Suo­mes­ta ja het­ken tun­sin sei­so­va­ni täy­sin tyh­jän pääl­lä. En­si­as­ke­leet al­koi­vat kui­ten­kin ri­va­kas­ti.

En­sin vuok­ra­sim­me asun­non, joka on mei­dän en­sim­mäi­nen yh­tei­nen koti. Opin heti, et­tä il­man luot­to­kort­ti­his­to­ri­aa tääl­lä on han­ka­la vuok­ra­ta asun­toa tai teh­dä kaa­su­so­pi­mus­ta. Mie­he­ni on kak­sois­kan­sa­lai­nen ja hä­nel­lä on hyvä luot­to­his­to­ria, jo­ten asi­at hoi­tui­vat on­gel­mit­ta. Ko­din si­sus­ta­mi­nen su­jui myös hel­pos­ti. Ihan lop­pu­met­reil­lä väit­te­lim­me lam­pun pai­kas­ta, mut­ta kos­ka mie­hel­lä­ni oli pa­rem­mat pe­rus­te­lut, hän voit­ti ti­lan­teen.

Amerikkalaista ystävällisyyttä

Ame­rik­ka­lai­sen ko­din uu­tuu­det ovat vaa­ti­neet opet­te­lua. Keit­ti­ön tuu­le­tin­ta ope­roi­daan kaa­su­lie­den pääl­lä ole­vas­ta mik­ros­ta. Uu­nis­sa on fah­ren­hei­tit, mit­ta­nau­has­sa tuu­mat ja ruo­ka­oh­jeis­sa cu­pit. Mel­kein kaik­ki kier­rä­tet­tä­vä ros­ka lai­te­taan sa­maan as­ti­aan, bi­o­jät­teen kier­rä­tys­tä ei ole. Sau­nan si­jas­ta me­nem­me asun­to­komp­lek­sim­me ul­ko­ti­lois­sa ole­vaan kuu­maan pal­juun, ja­cuz­ziin (joka on täl­lä het­kel­lä käyt­tö­kiel­los­sa). Olen ope­tel­lut small talk-al­keet ja uu­den lau­seen ”Have a good one!”, jon­ka voi sa­noa kos­ka vaan.

Los An­ge­le­sis­sa ih­mi­set ovat ylei­ses­ti ys­tä­väl­li­siä ja aut­ta­vai­sia. Jään jut­te­le­maan ke­nen ta­han­sa kans­sa mis­sä ta­han­sa ja mis­tä ta­han­sa. Hö­pöt­te­len ven­to­vie­raan kans­sa pi­hal­la ohi kä­vel­les­sä, ko­dit­to­man kans­sa rap­pu­sis­sa, sa­maan tah­tiin kä­ve­le­vän kans­sa ko­ti­mat­kal­la ja his­sis­sä.

Jos ker­ron kes­kus­te­lu­kump­pa­nil­le­ni aja­tel­lee­ni me­ne­vä­ni tä­nään kat­so­maan pyö­rää kau­pas­ta, ame­rik­ka­lai­nen uu­si tut­ta­va­ni juok­see ha­ke­maan ky­nän ja pa­pe­ria ja kir­joit­taa mi­nul­le lis­tan lä­hel­lä ole­vis­ta pyö­rä­kau­pois­ta osoit­tei­den kans­sa tie­tys­ti. Vaik­ka kaik­ki tie­to on Goog­les­sa, mik­sei sitä voi­si an­taa myös pa­pe­ril­la?

Sei­son pa­pe­ri kou­ras­sa ja ih­met­te­len tätä ys­tä­väl­li­syyt­tä. Poh­din, mitä olen teh­nyt an­sai­tak­se­ni ys­tä­väl­li­syyt­tä? Ei­hän hen­ki­lö edes tun­ne mi­nua. Mie­lee­ni tuli yk­si kau­an sit­ten kat­so­ma­ni nuor­ten sar­ja Netf­li­xis­sä, jos­sa pu­hut­tiin an­teek­si an­ta­mi­ses­ta. Sii­nä sa­not­tiin, et­tä ”an­teek­si an­ta­mi­ses­sa ei ole kyse sii­tä, mitä joku an­sait­see”. Eh­kä ys­tä­väl­li­syy­des­sä­kään ei ole kyse sii­tä an­sait­sen­ko sitä. Jos me kaik­ki oli­sim­me ys­tä­väl­li­siä, maa­il­ma oli­si var­mas­ti pal­jon pa­rem­pi paik­ka elää.

Aktiviinen treenaaja

Löy­sin so­pi­van kä­ve­ly­mat­kan pääs­tä ko­to­am­me thai­nyrk­kei­ly­sa­lin, jon­ne tein kol­men kuu­kau­den so­pi­muk­sen. Tämä oli en­sim­mäi­nen so­pi­mus, jon­ka tein ihan it­se­näi­ses­ti. Al­le­kir­joi­tuk­sen lait­ta­mi­nen pa­pe­riin tun­tui kuin oli­sin voit­ta­nut en­sim­mäi­sen pal­kin­non.

Kä­vin al­ku­vuo­des­ta tree­naa­mas­sa uu­del­la sa­lil­la vii­si ker­taa vii­kos­sa ja opin pik­ku­hil­jaa ih­mis­ten ni­miä ja he muis­ti­vat mi­nun ni­me­ni. Nyt tree­naan ko­ti­o­lois­sa ja odo­tan in­nol­la, et­tä pää­sen taas ta­kai­sin sa­lil­le. Vaik­ka ame­rik­ka­lai­set ovat su­pe­rys­tä­väl­li­siä, en ole ys­tä­vys­ty­nyt vie­lä ke­nen­kään kans­sa. Ys­tä­vys­ty­mi­nen vaa­tii ai­kaa, ym­mär­rän sen. Tree­ni­sa­li kui­ten­kin huo­mi­oi mi­nut yl­lät­tä­en ja löy­sin ku­va­ni hei­dän so­me­ka­na­val­taan. Ku­van al­la oli kii­tos sii­tä, et­tä olen tuo­nut po­si­tii­vis­ta ener­gi­aa tun­neil­le. Se läm­mit­ti miel­tä­ni ko­vas­ti. Vaik­ka en usein ym­mär­rä tun­nil­la an­net­tu­ja tree­ni­oh­jei­ta, meil­lä on ai­na­kin joku yh­tei­nen kie­li, meis­sä ole­va ener­gia!

Onnekkaita ja kiitollisia

Ko­ro­na on ol­lut nyt jo pit­kään maa­il­man­laa­jui­nen pan­de­mia ja mei­dän asun­to­la­komp­lek­sis­sam­me yh­tei­set ti­lat ovat sul­jet­tu ja kaik­kien tu­lee käyt­tää ko­din ul­ko­puo­lel­la kas­vo­mas­kia. Mut­ta elä­mä me­nee eteen­päin, vaik­ka olem­me ko­to­na.

Py­sy­väs­tä oles­ke­lu­lu­vas­ta ker­to­va Per­ma­nent Re­si­dent -kort­ti tuli pos­tis­sa pari päi­vää en­nen kuin tääl­lä il­moi­tet­tiin maa­han­muut­toon tois­tai­sek­si tu­le­vis­ta ra­joi­tuk­sis­ta. Tun­tuu, et­tä olem­me ol­leet kai­ken ai­kaa niin on­nek­kai­ta ja tun­nen suur­ta kii­tol­li­suut­ta.

Meil­lä on kaik­ki hy­vin Sa­fer at Home -mää­räyk­sen al­la ko­to­na Los An­ge­le­sis­sa. Py­sym­me avi­o­mie­he­ni kans­sa ta­voit­teis­sam­me, jot­ka ase­tim­me jo ai­kaa en­nen pan­de­mi­aa. Ihan kuin mi­kään ei oli­si muut­tu­nut. Olem­me ko­to­na tie­to­ko­neil­la niin kuin olim­me mon­ta uut­ta vuot­ta Poh­jois-Kar­ja­las­sa­kin, kos­ka tyk­kääm­me teh­dä omia pro­jek­te­jam­me.

Ar­mei­jan len­to­ko­neet len­tä­vät toi­si­naan asun­tom­me yli ja lait­ta­vat ik­ku­nat vä­räh­te­le­mään. Jään kat­se­le­maan si­nis­tä tai­vas­ta ja haa­vei­len tu­tus­tu­mi­ses­ta tä­hän suu­reen maa­han.

Nii­na Myl­le­rin ko­lum­ni on jul­kais­tu SAM Ma­ga­zi­ne 2/2020-nu­me­ros­sa tou­ko­kuus­sa 2020.

Nii­na Myl­ler muut­ti Poh­jois-Kar­ja­las­ta Los An­ge­le­siin jou­lu­kuus­sa 2019. Saam­me seu­ra­ta hä­nen en­si­as­ke­lei­taan uu­des­sa kau­pun­gis­sa koko vuo­den. Myl­ler on teh­nyt työ­u­ran­sa elo­ku­va-ja tv-alal­la, EU pro­jek­teis­sa ja luo­vien alo­jen yri­tys­ten ke­hit­tä­jä­nä. Hän on myös in­to­hi­moi­nen kamp­pai­lu-ur­hei­li­ja. Nii­nan me­noa voi seu­ra­ta Ins­tag­ra­mis­sa @nii­na­ca­ri­ta-ni­mel­lä ja www.nii­na­ca­ri­ta.com-blo­gis­sa.