Juttelin hiljattain amerikkalaisen ystäväni kanssa, joka oli ollut juhlistamassa väitöstään muutaman muun vastavalmistuneen ystävänsä sekä heitä ohjanneiden professorien kanssa.
Ystäväni kertoi, kuinka yksi professoreista oli nostanut tuoreille tohtoreille maljan ja sanonut: ”Tervetuloa yhteen prosenttiin! Siis siihen hyvään!” Tällä onnittelulla professori halusi muistuttaa, miten iso saavutus tohtoriksi väitteleminen oli.
Kahdella prosentilla on tohtorin tutkinto
Vain pienellä osaa amerikkalaisista on tohtorin tutkinto (oikea luku taitaa olla noin kahden prosentin tienoilla). Lisäämällä, että tähän pieneen prosenttiin kuuluminen oli ”hyvien” puolella olemista, professori oli kenties halunnut ilmaista, että tuoreet tohtorit eivät kuitenkaan kuuluneet siihen prosenttiin ihmisiä, joita moni amerikkalainen ei katso hyvällä: verojenmaksua vältteleviä ultrarikkaita.
Ystäväni kertoi, kuinka illan edetessä paikalla olevien kesken oli vaihdettu kokemuksia yliopistomaailmasta. Ystäväni huomion oli kiinnittänyt se, kuinka kaikilla professoreilla oli kerrottavinaan tarinoita siitä, millä Yhdysvaltojen yliopistokampuksella heidän omat vanhempansa olivat tehneet postdoc-tutkimustaan ja mille kampukselle nämä olivat asettuneet professorinvirkoihinsa. Illan aikana oli kerrottu tarinoita siitä, kuka kuuluisa professori oli kouluttanut juuri tämän professorin vanhemmat.
Jäin miettimään ystäväni kertomaa, sillä hänen kokemuksensa kuulostivat tutuilta. Muistelin itsekin, että moni opiskeluaikaisistani professoreista Yhdysvalloissa oli maininnut suvussa kulkevan ammatin.
Oli selvää, että pienestä pitäen oli totuttu siihen, että perhepiirissä on professoreita. Ystäväni kokemukset kuulostivat tutuilta myös siksi, koska kuten hän, en tule akateemisesta suvusta. Monet akateemiset tilanteet ovat olleet meille molemmille ikkunoita erilaiseen maailmaan, sellaiseen, johon emme ole kasvaneet mutta johon myös nyt itsekin osin kuulumme. Kulttuurishokit ovat olleet meille molemmille arkipäivää.
Perheen akateemisuudella suuri merkitys
Professorin ammattiin ei pääse ilman tohtorintutkintoa. Kasvava osa tohtoreiksi väitelleistä amerikkalaisista (ja kansainvälisistä opiskelijoista) kuitenkin päätyy töihin yliopiston ulkopuolelle. Professoriksi, varsinkaan vakituiseen virkaan, pääsee vain murto-osa halukkaista. Kuka siis päätyy professoriksi Yhdysvalloissa? Kysymys on relevantti, mutta sitä on tutkittu yllättävän vähän.
Tähän kysymykseen lähtivät vastausta etsimään University of Colorado Boulderin ja Santa Fe:n tutkimusinstituutin tutkijat, jotka keskittyivät selvittämään professorin ammatissa toimivien lapsuudenperheiden sosioekonomista asemaa. Julkaisussaan Socioeconomic Roots of Academic Faculty[1] tutkijat raportoivat monivuotisesta hankkeestaan, jossa lähetettiin kyselylomake tuhansille eri alojen vakituisessa työsuhteessa oleville professoreille.
Kyselyn tulokset osoittavat, että professorina työskentelevillä oli muita amerikkalaisia 25 kertaa todennäköisemmin vanhempi, jolla oli tohtorintutkinto. Heidän lapsuudenperheidensä tulotaso oli 23,7% korkeampi kuin muilla amerikkalaisilla ja he asuivat lapsina todennäköisemmin varakkaimmilla asuinalueilla suurissa kaupungeissa.
Lisäksi professoreilla, jotka työskentelivät Yhdysvaltojen parhaimmiksi arvioiduissa yliopistoissa, kolmannes oli perheistä, joissa vähintään yhdellä vanhemmalla oli tohtorintutkinto.
Tulokset eivät äkkiseltään ole kenties yllättäviä. Tuleehan lääkäreiden lapsista usein lääkäreitä ja taiteilijoiden lapsista taiteilijoita.
Moninaiset taustat hyödyttäisivät myös opiskelijoita
Socioeconomic Roots of Academic Faculty-tutkimus kuitenkin osoittaa ensimmäistä kertaa, kuinka laajalle ulottuvasta ja tieteenalasta riippumattomasta ilmiöstä on kyse professorien kohdalla Yhdysvalloissa. Professoreilla on suuri vastuu, valta ja vapaus kouluttamisessa ja tiedon tuottamisessa. Jos professorinvirat ovat edelleen paremmin saavutettavissa niille, jotka ovat kasvaneet etuoikeutetummissa olosuhteissa, on sillä suuri merkitys yliopistoille ja yhteiskunnalle.
Professoriviran moninaisuudella tai sen puutteella on monia käytännön vaikutuksia opiskelijoihin. Yhdysvalloissa esimerkiksi vähemmistöopiskelijoiden tiedetään menestyvän opinnoissaan paremmin, jos heillä on professoreita, joiden kokemuksiin he voivat samaistua, ja jotka voivat toimia positiivisina roolimalleina ja mentoreina[2].
Ihmisen tausta ja elinkaaren aikaiset kokemukset vaikuttavat myös siihen, millaisia tutkimuskysymyksiä kysytään: heijastelevatko ne tarpeeksi sitä yhteiskuntaa, jossa eritaustaiset nuoret kasvavat? Entä millaisia uusia avauksia uskalletaan tehdä tieteessä? Mitä tieteellisiä keksintöjä jää tekemättä, jos eri taustoista olevat ihmiset eivät pääse kohtaamaan toisiaan ja ideoimaan uusia tutkimussuuntia professoreina?
Tutkimus voi myös osaltaan selittää sitä, miksi Yhdysvalloissa vakituinen professorin virka on edelleen pitkälti valkoisten ammatti. Tiedetään, että esimerkiksi vuonna 2018 Yhdysvaltojen 1,5 miljoonasta professorista 75 % oli valkoisia (40 % valkoisia miehiä ja 35 % valkoisia naisia), kun taas esimerkiksi mustien professorien osuus oli 6 % (n. 3 % mustia miehiä ja 3 % mustia naisia)[3].
Professoriammatin kriittinen tarkastelu osoittaa, että amerikkalaisessa yliopistomaailmassa on vielä paljon tehtävää yhdenvertaisuuden eteen. Entä miltä samankaltaisen tutkimuksen tulokset näyttäisivät Suomessa?
Lähteet:
[1] Morgan, A., Clauset, A., Larremore, D., LaBerge, N., & Galesic, M. (2021, March 24). Socioeconomic Roots of Academic Faculty. https://doi.org/10.31235/osf.io/6wjxc
[2] https://www.pewresearch.org/fact-tank/2019/07/31/us-college-faculty-student-diversity/
[3] https://nces.ed.gov/fastfacts/display.asp?id=61
***
Laura Kihlström on juuri valmistunut University of South Floridasta filosofian tohtoriksi ja kansanterveystieteiden maisteriksi. Laura on myös tietokirjailija, kolumnisti ja amerikansuomalaisille naisille suunnatun antirasistisen kirjakerhon perustaja. Laura on toiminut ”Amerikasta, rakkaudella”-podcastin toisena juontajana yhdessä Coloradossa asuvan siskonsa kanssa tammikuusta 2021 lähtien.