1960–1980-luvuilla läpimurtonsa tehneet afrikkalaisamerikkalaiset[1] naiskirjailijat kertoivat ensisijaisesti mustien naisten aiemmin vaiennettuja tarinoita. Vaikka monet heistä niittivät menestystä, näitä kirjailijoita myös arvosteltiin stereotyyppisiksi väitetyistä mieskuvistaan. Kriitikot pelkäsivät mieskuvien vahvistavan mustiin miehiin liitettyjä negatiivisia stereotypioita.
Useissa teoksissa näitä stereotypioita kuitenkin myös puretaan ja vastustetaan. Miesvihamielisten ja rasistisen mielikuvien vahvistamisen sijaan teoksissa kuvataan sitä, miten vaarallisia ne miehille ovat. Mutta kenen vastuulla stereotypioiden vastustaminen oikeastaan on?
Kuin miehet
Kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisonin 2012 ilmestynyt romaani alkaa Frankin muistellessa lapsena näkemäänsä taistelua. Pieni poika oli luullut keskenään tappelevien hahmojen olleen hevosia: ”Ne kavahtivat pystyyn kuin miehet. Me näimme ne. Kuin miehet ne seisoivat”.[2]
Aikuisena Frank saa tietää, että olikin joutunut silminnäkijäksi kahden mustan miehen – isän ja pojan – stiletein käydylle epätoivoiselle taistelulle. Frank pikkusiskoineen oli todistanut murhan, jonka tekijäksi oli pakotettu uhrin oma poika. Pystyyn kavahtaneet hahmot olivat olleetkin oikeita miehiä.
Tutkin väitöskirjassani neljän yhdysvaltalaisen naiskirjailijan, Toni Cade Bambaran, Alice Walkerin, Toni Morrisonin ja Gloria Naylorin teoksia. Keskityin 1960–1990-luvuilla julkaistuihin teoksiin, koska tuolla aikakaudella mustia naiskirjailijoita kritisoitiin negatiivisista ja stereotyyppisistä mieskuvistaan.
Keskeinen löydökseni on, että valitsemissani romaaneissa ja novelleissa mieshahmot kuvataan kyllä ajoittain stereotyyppisesti, mutta myös fyysisesti ja emotionaalisesti haavoittuvina. Teoksissa mustien miesten haavoittuvuuden (Black male vulnerability) kuvaukset osallistuvat rasististen ja miesvihamielisten stereotypioiden nujertamiseen.
Mustiin miehiin liitettyjä stereotypioita ovat muun muassa eläimellisyys, yliseksuaalisuus ja väkivaltaisuus. ”Musta raiskaajamies” on ehkä kaikkein tunnetuin rasistinen stereotypia, joka johti orjien vapautuksen jälkeen laajoihin mustien miesten murhiin lynkkaamalla. Afrikkalaisamerikkalaisten miesten tänä päivänä kokema syrjintä perustuu pitkälti samoihin mielikuviin, jotka ovat siten näiden miesten haavoittuvuuskokemuksen ytimessä, eritoten tarinamaailman ulkopuolella tosielämässä.
Mustien miesten haavoittuvuus
Mustaan miestutkimukseen syventynyt professori Tommy J. Curry toteaa yksiselitteisesti, että tämän päivän Yhdysvallat muuttaa mustat miehet ruumiiksi. Nykyajan väkivaltaisuudet ovat rasismin ja valkoisen ylivallan tuotteita ja pohjautuvat historiallisiin raakuuksiin mustaa väestöä kohtaan.
Curryn mukaan rasistiset stereotypiat asettavat mustat miehet ”haavoittuvaisen tilaan”. Heidät nähdään uhkina muiden turvallisuudelle, vaikka he ovat itse jatkuvasti hengenvaarassa. Näin he ovat alttiita muun muassa kuolemalle poliisien ja valkoisten katupartiolaisten käsissä.[3]
Käytännön esimerkkeinä yhteiskunnan rakenteisiin juurtuneista asenteista voi mainita viimeaikaiset tapaukset, joissa aseistamaton musta mies on tapettu poliisin toimesta, kun taas aseistettu, mustia ampunut, valkoinen mies on pidätetty haavoittumattomana (George Floydin tapaus 2020 ja Buffalon ammuskelu 2022). Ilmiö ei suinkaan ole uusi.
Itseään toistavan historian tuhovoima
Valtaosa väitöskirjassani analysoimistani teoksista on julkaistu pian kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther King Jr:n salamurhan jälkeen. Aikakautta kuvastavat osittaiset voitot mustien taistelussa kohti yhdenvertaisia oikeuksia yhteiskunnassa ja voittoja seuranneet valkoista ylivaltaa kannattavien toimijoiden vastareaktiot. Barack Obaman valtakausien jälkeen rasismi on ollut Yhdysvalloissa yhä näkyvämpää ja sillä on kiistämättömiä heijastevaikutuksia myös Euroopassa ja Suomessa käytyihin keskusteluihin.
Kolonialistisille ajoille juurensa juontavat rasistiset stereotypiat olivat yhä elinvoimaisia 1960–1990-luvuilla ja ovat edelleen. Tammikuussa 2021 Amanda Gorman esitti runonsa “Kukkula jolle kiipeämme” Yhdysvaltain 46. presidentin, Joe Bidenin, virkaanastujaisissa. Runossa Gorman muistuttaa yhdysvaltalaista yleisöä ja kotikatsomoita ympäri maailman siitä, että ”kun me katsomme tulevaan, katsoo historia meihin”. [4]
Vaikka edistystä on eittämättä tapahtunut, monet mustan ja valkoisen väestön väliset epäsuhtaisuudet ovat pysyneet suurina Yhdysvalloissa. Se näkyy esimerkiksi mustan väestön suhteettomassa edustuksessa koronaviruspandemian kuolinluvuissa.
Kysymykseni on, jos mustiin kohdistunut miesviha toisintuu vuosikymmenestä toiseen vuosisatoja vanhojen stereotypioiden vuoksi, kenen vastuulla on mielikuvien ylläpitäminen? Entäpä vastustaminen? Mikä taas on kirjailijoiden vastuu lukijoille, toisille kirjailijoille ja yhteiskunnalle?
Mustat naiskirjailijat poliittisina toimijoina
Bambara, Walker, Morrison ja Naylor ottivat kirjoissaan osaa poliittiseen keskusteluun rotu- ja sukupuoliasioista. Jokainen heistä oli myös akateemisesti koulutettu ja he kaikki toimivat englannin tai kirjallisuuden opettajina. Kirjallisuudentutkija Courtney Thorssonin mukaan monet akateemisesti koulutetut mustat naiskirjailijat olivat hyvin tietoisia roolistaan ”identiteetin teoreetikkoina”.[5] He olivat sitoutuneet mustien naisten vaiennettujen äänien ja tarinoiden kuuluville tuomiseen.
Vastoin aika ajoin pinnalle nousevaa käsitystä, että mustat naiskirjailijat olisivat teoksissaan vahvistaneet afrikkalaisamerikkalaisiin miehiin liitettyjä stereotypioita, mielestäni he esittivät miehuuden eri puolia hyvin monivivahteisesti. Teoksissa on selkeä viesti siitä, että miehuus on moninaista. He sanoittivat kauniisti sen, että kuten ihmisyyteen yleensä, myös miehuuteen kuuluu sekä haavoittaminen että haavoittuvuus.
Teoksissa esiintyy uhkaavia, väkivaltaisia ja naisvihamielisiä miehiä, joiden henkilökohtaiset haasteet, kuten masennus, rakkaudentuskat, sotatraumat, salattu homoseksuaalisuus ja vammaisuus eivät tunnu kiinnostavan sen paremmin yhteiskuntaa kuin heidän läheisiäänkään. Hahmot näyttävät machoilta ja raakalaisilta, mutta ovatkin poikia ja miehiä, jotka ovat itse rasismin, ennakkoluulojen ja väkivallan uhreja. Näin kirjailijat palauttavat heidän ihmisyytensä tarkkaavaisen lukijan silmien edessä.
Bambara, Walker, Morrison ja Naylor olivat poliittisia toimijoita ja heidän teoksillaan oli yhteiskunnallista vaikutusta. Se, että jopa näiden kirjailijoiden teoksia on luettu miehiin liitettyjen rasististen stereotypioiden valossa, kertoo mielestäni enemmän stereotypioiden vakiintumisesta kollektiivisessa tietoisuudessamme, kuin yksittäisten teosten stereotyyppisyydestä. Mielestäni myös meidän, jotka emme ole yhdysvaltalaisia, tulee osallistua näiden kuvien vastustamiseen, koska, Gormanin runoa lainaten, historia pitää meitä silmällä.
***
Tuula Kolehmainen väitteli kesäkuussa 2022. Väitöskirja, “Like Men They Stood”: Black Male Vulnerability as Resistance to Stereotypes in Fiction Written by African American Women, on luettavissa Helsingin yliopiston digitaalisessa arkistossa (HELDA). Tänä syksynä Kolehmainen opettaa mustien naisten kirjoittamaa kirjallisuutta Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa Turun yliopistossa.
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Studies Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaisten Yhdysvallat-aiheiden kolumnisarjaa.
***
Tekstiviittaukset:
[1] Käytän jokseenkin samaa tarkoittavia termejä afrikkalaisamerikkalainen (African American) ja musta (Black), koska molemmat niistä ovat olleet Yhdysvalloissa vakiintuneessa käytössä jo pitkään.
[2] Koti suom. Seppo Loponen, alkup. Home
[3] The Man-Not: Race, Class, Genre, and the Dilemmas of Black Manhood, 2017.
[4] “The Hill We Climb”, suom. Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi, 2021.
[5] Women’s Work: Nationalism and Contemporary African American Women’s Novels, 2013.
