Kult­tuu­ri­so­dat on ter­mi, jota vil­jel­lään Yh­dys­val­tain yh­tey­des­sä ker­naas­ti. Oli ky­sees­sä sit­ten abort­ti, rotu tai su­ku­puo­li- ja sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen asi­at, ter­miä ei voi usein vält­tää kuu­le­mas­ta. Ky­syä voi kui­ten­kin, pal­jon­ko kult­tuu­ri­so­dis­ta pu­hu­mi­nen hä­mär­tää näi­den il­mi­öi­den yl­lä käy­tyä kes­kus­te­lua.

Kult­tuu­ri­so­ta­ter­mil­lä on oma vä­rit­ty­nyt taus­tan­sa. Il­mi­ö­tä kä­si­tel­lee­nä his­to­ri­an­tut­ki­ja­na toi­voi­sin­kin va­ro­vai­suut­ta sen suh­teen, mi­ten ter­miä so­vel­le­taan, et­tem­me vain pää­tyi­si tois­ta­maan jo vuo­si­kym­me­niä van­haa po­liit­tis­ta re­to­riik­kaa.

Kulttuurisotien historia

Kult­tuu­ri­so­dis­ta alet­tiin pu­hua Yh­dys­val­lois­sa 1990-lu­vul­la, jos­kin sen kat­ta­mat kiis­tat oli­vat ol­leet käyn­nis­sä jo vuo­si­kym­me­niä. Ter­min käyt­töä hä­mär­tää se il­maan­tu­mi­nen aka­tee­mi­seen kes­kus­te­luun ja po­liit­ti­seen dis­kurs­siin pit­käl­ti sa­ma­nai­kai­ses­ti.

Vuon­na 1991 us­kon­to­ja tut­ki­nut so­si­o­lo­gi Ja­mes Da­vi­son Hun­ter jul­kai­si kir­jan­sa, Cul­tu­re Wars: The Strug­g­le to De­fi­ne Ame­ri­ca, jos­sa hän hah­mot­ti uu­sia, yh­teis­kun­taa hal­ko­via ja­ko­lin­jo­ja. Ai­em­min maan eri us­kon­to­kun­nat oli­vat Hun­te­rin mu­kaan elä­neet pit­käl­ti ir­ral­li­si­na toi­sis­taan. Nyt esi­mer­kik­si kon­ser­va­tii­vi­sia ar­vo­ja kan­nat­ta­val­la ka­to­li­sel­la saat­toi ol­la enem­män yh­tä­läi­syyt­tä oi­keis­to­lais­ten evan­ke­lik­ris­ti­tyi­den kuin li­be­raa­li­ka­to­lis­ten kans­sa.

Vain vuot­ta myö­hem­min re­pub­li­kaa­ni­ak­tii­vi Pat Buc­ha­nan piti kuu­lui­san kult­tuu­ri­so­ta­pu­heen­sa, jos­sa hän aset­tau­tui tu­ke­maan pre­si­dent­ti Ge­or­ge H.W. Bus­hin jat­ko­kaut­ta vuo­den 1992 vaa­leis­sa. Pu­hees­sa hän ju­lis­ti maas­sa ole­van käyn­nis­sä ”so­dan Ame­ri­kan sie­lus­ta”. Tä­ten sa­ma­nai­kai­ses­ti, kun kult­tuu­ri­so­dis­ta alet­tiin pu­hua il­mi­ö­nä, al­koi­vat po­liit­ti­set toi­mi­jat val­jas­taa ter­miä omiin tar­koi­tus­pe­riin­sä.

Kult­tuu­ri­so­dat oli­vat hyö­dyl­li­nen ter­mi yh­dys­val­ta­lai­sel­le oi­keis­tol­le, kos­ka se puki sa­noik­si ide­o­lo­gi­aa pit­kään hal­lin­neen nä­ke­myk­sen omas­ta pai­kas­taan yh­teis­kun­nas­sa. Jo vuon­na 1970 Da­niel Pat­rick Mo­y­ni­han oli muis­ti­os­saan pre­si­dent­ti Ric­hard Ni­xo­nil­le luon­neh­ti­nut ”vas­tak­kais­kult­tuu­rin” jul­kis­ta yli­voi­maa suh­tees­sa ”hil­jai­sen enem­mis­töön”. Ro­nald Re­a­ga­nin en­ti­nen si­sä­mi­nis­te­ri Ja­mes Watt puo­les­taan ku­vai­li vuon­na 1985 kon­ser­va­tii­vi­po­li­tiik­kaa tais­te­lu­na ”val­lan­pi­tä­jiä” (Es­tab­lish­ment) vas­taan, vaik­ka hän kir­joit­ti­kin Re­a­ga­nin hal­lin­non sy­dän­vuo­si­na.

Sodankäynnin metaforat

Näin kult­tuu­ri­so­dis­ta muo­dos­tui hyö­dyl­li­nen me­ta­fo­ra oi­keis­to­po­li­tii­kan te­ke­mi­sek­si. Kyse ei ole vain mis­tä ta­han­sa po­liit­ti­ses­ta kiis­tas­ta, vaan so­das­ta, jos­sa kut­su on käy­nyt ja vas­ta­puo­li hyök­kää pääl­le. Sa­mas­sa hen­ges­sä kir­joit­ti vuon­na 1999 kon­ser­va­tii­vist­ra­te­gis­ti Paul M. Wey­rich niin kut­su­tus­sa ”kult­tuu­ri­so­ta­kir­jees­sään” kon­ser­va­tii­vi­liik­keel­le.

Wey­rich oli pit­kän lin­jan vai­kut­ta­ja, ja hän oli ol­lut pe­rus­ta­mas­sa muun mu­as­sa bap­tis­ti­pas­to­ri Jer­ry Fal­wel­lin Mo­ral Ma­jo­ri­ty -lii­ket­tä (jon­ka Wey­rich tun­ne­tus­ti ni­me­si) ja oi­keis­to­lais­ta He­ri­ta­ge Foun­da­ti­on -aja­tus­hau­to­moa 1970-lu­vul­la. Mo­ral Ma­jo­ri­ty -liik­keen suu­ri saa­vu­tus oli ak­ti­voi­da evan­ke­li­ää­nes­tä­jät re­pub­li­kaa­ni­sen puo­lu­een taus­tal­le, kun taas He­ri­ta­ge Foun­da­ti­on puo­les­taan on tuot­ta­nut po­liit­tis­ta tu­li­voi­maa niin Ro­nald Re­a­ga­nin kuin Do­nald Trum­pin­kin hal­lin­noil­le.

Wey­rich ju­lis­ti kir­jees­sään kult­tuu­ri­so­dat hä­vi­tyik­si. Tämä ei suin­kaan tar­koit­ta­nut luo­vut­ta­mis­ta, vaan sitä, et­tä hä­nen mu­kaan­sa kon­ser­va­tii­vien tu­li­si pe­rus­taa omat ins­ti­tuu­ti­on­sa kor­vaa­maan yli­o­pis­tot, kou­lut ja me­di­a­ta­hot, jot­ka on me­ne­tet­ty ”po­liit­ti­sel­le kor­rek­tiu­del­le”, tai hä­nen mu­kaan­sa tar­kem­min il­mais­tu­na ”kult­tuu­ri­mar­xis­mil­le”.

Wey­rich kir­joit­ti: ”Jopa nyt, en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sään, ih­mis­ten täy­tyy pe­lä­tä, mitä he sa­no­vat. Tämä ei kos­kaan [en­nen] ole ol­lut tot­ta maam­me his­to­ri­as­sa. Mut­ta ny­ky­ään, jos sa­not ’vää­rän asi­an’, saa­tat vä­lit­tö­mäs­ti koh­da­ta la­ki­on­gel­mia, po­liit­ti­sia on­gel­mia, saa­tat jopa me­net­tää työ­si tai opis­ke­lu­paik­ka­si. Tie­tyis­tä ai­heis­ta ei saa pu­hua. Et voi lä­hes­tyä to­tuut­ta mo­nis­sa asi­ois­sa. Mi­kä­li teet niin, tu­let vä­lit­tö­mäs­ti ni­me­tyk­si ’ra­sis­tik­si’, ’sek­sis­tik­si’, ’ho­mo­fo­bi­sek­si’, ’tun­teet­to­mak­si’ tai ’tuo­mit­se­vak­si’.”

Pu­heen­par­si kuu­los­taa tu­tul­ta, kun sitä ver­taa ny­kyi­seen kes­kus­te­luun ”can­cel-kult­tuu­ris­ta” tai ”wo­kes­ta”. Tun­teel­la, et­tä ”koh­ta mi­tään ei saa enää sa­noa” on oma, pit­käh­kö his­to­ri­an­sa. Ter­mi­no­lo­gia vain päi­vit­tyy. 1970- ja 1980-lu­ku­jen se­ku­laa­ris­ta hu­ma­nis­mis­ta ja re­la­ti­vis­mis­ta siir­ryt­tiin post­mo­der­nis­miin, po­liit­ti­seen kor­rek­tiu­teen ja kult­tuu­ri­mar­xis­miin, niis­tä puo­les­taan in­ter­sek­ti­o­naa­li­suu­teen ja woke-kes­kus­te­luun.

Tä­ten kun pu­hu­taan kult­tuu­ri­so­dis­ta ja sen si­säl­leen kat­ta­mis­ta il­mi­öis­tä, on tär­ke­ää muis­taa, mil­lais­ta po­li­tiik­kaa kä­sit­teel­lä on ajet­tu ja mi­ten po­liit­ti­set toi­mi­jat ovat sitä it­se käyt­tä­neet re­to­rii­kas­saan.

Kulttuurisotien sumuverhon takana

Ul­ko­puo­li­sen tark­kai­li­jan on help­po pu­dis­tel­la pää­tä kult­tuu­ri­so­tien po­te­roi­tu­nei­suu­del­le. Kun ei ole osa sen al­le ni­vot­tu­ja il­mi­öi­tä, on help­po ky­see­na­lais­taa koko il­mi­ön mer­ki­tys. Jos­kus kes­kit­ty­mi­nen kult­tuu­riin näyt­täy­tyy vä­hä­pä­töi­sel­tä. Taus­tal­la on pit­kä ajat­te­lun lin­ja, jos­sa ”kult­tuu­ri” näh­dään jo­ten­kin vä­hä­pä­töi­sem­pä­nä ja peh­me­äm­pä­nä ar­vo­na, kuin esi­mer­kik­si po­li­tiik­ka tai ta­lous. To­del­li­suu­des­sa kult­tuu­ri on toki kyt­kök­sis­sä mo­lem­piin. Kult­tuu­ris­sa on kyse ja­e­tuis­ta ta­vois­ta ja ar­vois­ta.

Kult­tuu­ri­so­ta­me­ta­fo­ra jät­tää­kin al­leen to­del­li­set ih­mis­koh­ta­lot. Sen si­säl­le ni­vo­tuis­sa tee­mois­sa – abort­ti, rotu, sek­su­aa­li- ja su­ku­puo­li­vä­hem­mis­töt – on mo­nes­ti kyse ele­tys­tä elä­mäs­tä ja pe­rus­tur­val­li­suu­des­ta, ei abst­rak­teis­ta mie­li­ku­va­lei­keis­tä. Näin esi­mer­kik­si tran­sih­mis­ten ja hei­dän oi­keuk­si­aan ra­joit­ta­maan pyr­ki­vien kon­ser­va­tii­vien nos­ta­mi­nen vain kult­tuu­ri­so­tien eri osa­puo­lik­si hä­mär­tää ti­lan­net­ta muut­ta­mal­la tran­sih­mi­set yh­den­ver­tai­sik­si ak­ti­vis­teik­si ja po­liit­ti­sik­si toi­mi­joik­si.

Abort­ti on toi­nen vii­me ai­koi­na Yh­dys­val­lois­sa ta­pe­til­la ol­lut tee­ma, joka si­säl­tyy kult­tuu­ri­so­tien al­le. Vii­mei­set vii­si­kym­men­tä vuot­ta kor­keim­man oi­keu­den Roe v. Wade -pää­tök­sen (1973) ta­kaa­man abort­ti­oi­keu­den kaa­ta­mi­nen on ol­lut yk­si Yh­dys­val­tain kon­ser­va­tii­vi­liik­keen sel­keim­mis­tä pää­mää­ris­tä. Sitä on ajet­tu pro­tes­tein ja la­ki­a­loit­tein, aja­tus­hau­to­moi­den do­ku­ment­tien ja eri­näis­ten ruo­hon­juu­ri­ta­so­jen pro­pa­gan­da­fil­mien kaut­ta.

Nyt tänä vuon­na tuo pää­mää­rä vii­mein saa­vu­tet­tiin Dob­bs v. Jack­son -pää­tök­sen myö­tä. Pää­tän­tä­val­ta siir­ret­tiin osa­val­ti­oil­le. Seu­rauk­se­na on eri­ar­voi­suut­ta ja pel­koa, et­tä mo­nis­sa osa­val­ti­ois­sa eten­kin köy­hät, vä­hem­mis­tö­taus­tai­set ja maal­la asu­vat nai­set jou­tu­vat Roe­-pää­tös­tä edel­tä­vän ajan ta­voin tu­keu­tu­maan puos­ka­rei­hin, joi­den kä­sis­sä he pa­him­mis­sa ta­pauk­sis­sa kuo­le­vat.

Varoen kulttuurisotien tiellä

On siis syy­tä pe­rään­kuu­lut­taa va­ro­vai­suut­ta kult­tuu­ri­so­dis­ta pu­hut­ta­es­sa. Pun­nit­ta­es­sa yh­teis­kun­nal­lis­ta kes­kus­te­lua ja eri­näi­siä ki­pu­pis­tei­tä on tär­ke­ää huo­mi­oi­da, ke­nen kie­len­käyt­töä toi­sin­ne­taan. Kult­tuu­ri­so­ta­me­ta­fo­raan ovat tu­keu­tu­neet po­liit­ti­set toi­mi­jat, jot­ka ovat sil­lä kut­su­neet jouk­ko­ja puo­lel­leen tai sen avul­la ha­ke­neet oi­keu­tus­ta ja oi­keel­li­suut­ta toi­mil­leen. Se on me­ta­fo­ra, jota ovat eri­to­ten hy­väk­si­käyt­tä­neet he, jot­ka ovat tot­tu­neet ole­maan yh­teis­kun­nan kes­ki­ös­sä ja pel­kää­vät syr­jäy­te­tyk­si tu­le­mis­ta.

Pi­täi­si­kö kult­tuu­ri­so­dat siis hy­lä­tä ter­mi­nä täy­sin? Ei toki. Mut­ta ku­ten kai­ken ter­mi­no­lo­gi­an koh­dal­la, sitä pi­täi­si käyt­tää har­ki­tus­ti ja tar­kas­ti. Par­haim­mil­laan se hah­mot­taa tiet­tyä ta­paa teh­dä ja mer­ki­tyk­sel­lis­tää po­liit­tis­ta toi­min­taa. Sen avul­la voi­daan ky­syä, mitä oi­ke­as­ti ta­pah­tuu, kun tiet­ty il­miö tai asia mää­ri­tel­lään kult­tuu­ri­so­dak­si. Kun­han myös huo­mi­oi­daan, mitä se peit­tää al­leen.

 ***

Pek­ka M. Ko­leh­mai­nen on tut­ki­ja­toh­to­ri Tu­run ih­mis­tie­tei­den tut­ki­ja­kol­le­giu­mis­sa ja Poh­jois-Ame­ri­kan tut­ki­muk­sen John Mor­ton -kes­kuk­ses­sa Tu­run yli­o­pis­tos­sa. Hä­nen post­doc-tut­ki­muk­sen­sa kä­sit­te­lee an­ti­fe­mi­nis­min kä­si­te­his­to­ri­aa Yh­dys­val­lois­sa. Ai­em­min Ko­leh­mai­nen on tut­ki­nut väi­tös­kir­jas­saan kult­tuu­ri­so­tia rock-mu­siik­ki­kes­kus­te­lun kaut­ta.