Ensimmäiset kolme lukukautta Montana State Universityssa ovat olleet vaativia, mutta opettaneet myös paljon. Yksi tärkeimmistä, ellei tärkein, syy lähteä suorittamaan tohtorintutkintoa historiassa nimenomaan Yhdysvalloissa, oli mahdollisuudet erikoistua ympäristöhistoriaan.
Kun saavuin Bozemaniin Montanaan elokuussa 2021, yövyin ensimmäiset kolme yötä Lewis & Clark -nimisessä motellissa. Nämä kaksi nimeä eivät merkanneet minulle mitään, mutta kun ne alkoivat tulla esiin yhä uudelleen ja uudelleen jopa historian seminaareissani, oli minun pakko selvittää, keitä nämä herrat oikein olivat.
Nopeasti kävi ilmi, etteivät Missouri-jokea Montanaan seuranneet, ja lopulta Tyynen valtameren rannalle asti päätyneet, herrat, joiden tehtävänä oli kartoittaa näitä valtiolle tuntemattomia alueita vuosina 1803–1806, olleet ainoa aukko Yhdysvaltojen historian tuntemuksessani.
Ensimmäinen lukukauteni Montana State Universityssä oli rankka. Sen lisäksi, että minulla oli paljon kirittävää Yhdysvaltojen historian osalta verrattuna kollegoihini, oli opetusmetodeihin tottuminen vaativaa. Yhdysvalloissa on tavallista, että maisterija tohtoritason kursseilla luetaan joka viikolle kirja.
Eikä se riitä, että kirja on luettu. Siitä pitää olla tarpeeksi sanottavaa kolmen tunnin seminaaria varten, omia ajatuksia ja kysymyksiä. Kolme tuntia jatkuvaa keskustelua ei ole monen suomalaisen unelmien opetusmetodi. Ensimmäisenä lukukautena sain usein päänsäryn seminaarijännityksen takia ja olin seuraavana päivänä niin väsynyt, etten voinut ajatellakaan meneväni kampukselle.
Mutta ajan kanssa opin luottamaan kollegoihini ja itseeni ja ajattelemaan, että yksi tai kaksi kirjaa viikossa on kevyt viikko.
Ympäristöhistoria syynä Amerikkaan lähtemiselle
Ympäristöhistoria on yksi syistä, miksi haluisin juuri Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Ala on kasvamassa myös Euroopassa, mutta sen juuret ovat ehdottomasti Pohjois-Amerikassa, missä sen asema on edelleen paljon vahvempi.
Viime vuonna laitoksemme tuki opiskelijoiden osallistumista Amerikan ympäristöhistorian seuran (ASEH) konferenssiin. Mahdollisuus osallistua heti ensimmäisenä vuonna konferenssiin, jossa on neljä täyttä päivää ohjelmaa ympäristöhistoriasta ja satoja ympäristöhistorioitsijoita yhdessä paikassa, oli todella arvokas.
Yksinkertaisesti sanottuna ympäristöhistoria tutkii ihmisen vaikutuksia ympäristöön ja ympäristön vaikutuksia ihmisiin ja yhteiskuntiin. Monimutkaisemmaksi kuvio menee, kun alamme miettiä esimerkiksi, mitä tarkoitamme luonnolla ja opimme koko ajan lisää siitä, miten ympäristö vaikuttaa siihen, miten kehomme toimivat.
Kulttuurin lisäksi myös materiaalisen todellisuuden ymmärretään vaikuttavan historian kulkuun. Tämä on hyvin vastakkainen ajatus 1980-luvulla alalla vallinneeseen kulttuuriseen käänteeseen, jonka mukaan kaikki asiat, joiden selittämiseksi käytämme kieltämme, ovat sidottuja kulttuuriin.
Ympäristö ei tietenkään määrää ihmiskäytöstä, vaan ihmistoimijat tekevät päätöksiä olosuhteiden luomissa rajoissa. Ihminen ei kuitenkaan ole yksin tai irrallinen luonnosta. Nykytiedon mukaan olemme ennemminkin koralliriutta, joka ei selviä ilman mikrobejaan.
Ympäristöhistorian mukaan on olemassa fyysinen todellisuus, joka toimii, ja vaikuttaa ihmiselämään, käyttämistä sanoistamme riippumatta. Hyvä esimerkki on koronavirus. Kokemamme pandemian jälkeen tuskin kukaan kiistää, että myös muut asiat kuin ihmiskulttuuri ajavat historiaa.
On totta, että koronavirus ymmärretään kulttuurisessa kontekstissa ja se, miten reagoimme siihen, on sidoksissa kulttuurimme. Mutta virus on silti olemassa sekä riippumatta siitä, miten sen ymmärrämme, että erittäin fyysisesti meidän kehoissamme, kulttuurista riippumatta.
Kehomme ovatkin osa historiaa. Epigenetiikan kehittymisen myötä olemme alkaneet ymmärtää, miten isovanhempiemme ja vanhempiemme elämä vaikuttaa meihin ja miten meillä ei ole vain joukko geenejä syntyessämme vaan ympäristö vaikuttaa läpi elämämme siihen, miten geenimme kytkeytyvät päälle tai pois päältä. On esimerkiksi esitetty, että suomalaiset ovat tänä päivänä taipuvaisia ylipainoon, koska esivanhempiemme kehot sopeutuivat nälkään.
Suomalaisten poikkeuksellisen geeniperimän takia olisi äärettömän mielenkiintoista päästä jossain kohtaa tekemään tutkimusta periytyvistä sairauksistamme, sekä ympäristön ja kulttuurin vaikutuksista sekä niiden että tartuntatautien historiaan.
Kiinnostuksena arktinen ympäristöhistoria
Ajatus, että ihminen voi kontrolloida ympäristöä ja on ainoa historiallinen toimija, on vahvasti läsnä omassa tutkimuksessani. Olen kiinnostunut siitä, miten Yhdysvalloissa pyrittiin ”kehittämään” ja ”kesyttämään” Alaskan pohjoista ympäristöä aikakautena, kun se oli vain hallussa oleva alue, territory, ei vielä osavaltio. Vuosisadan vaihteen edistysusko, ajatus, että kehitys on jatkuvaa ja teknologian avulla mikään ongelma ei ole mahdoton, on todella kiehtova aikakausi.
Olen erityisen kiinnostunut tavoista, miten Alaskaa verrattiin Pohjois-Eurooppaan ja miten pohjoiseurooppalaista osaamista pyrittiin hyödyntämään ja jopa tuomaan Alaskaan. Esimerkiksi 1890-luvulla amerikkalainen Sheldon Jackson käynnisti projektin, joka toi poroja ja poropaimenia Norjasta Alaskaan opettamaan paikallisille alkuperäisasukkaille poronhoitoa.
Poroprojektien myötä Alaskaan päätyi myös suomalaisnorjalainen Leonhard Seppälä. Seppälä vaikutti merkittävästi siperianhusky-koirarodun kehittämiseen ja osallistui vuonna 1925 kuuluisiin ”seerumijuoksuihin”, kun koiravaljakoilla kuljettiin lääkettä kurkkumädän piinaamaan Nomen kaupunkiin. Lastenelokuvista tuttu Balto ja tuoreemman elokuvan tähti Togo olivat molemmat Seppälän koiria.
1930-luvulla kuivuus ja lama piinasivat Yhdysvaltoja. Samalla Alaskan koettiin edelleen tuottavan liian vähän ja niinpä Suurien järvien alueelta päätettiin etsiä sopivia uudisraivaajia Matanuska-laaksoon. Syynä sille, että raivaajia haettiin nimenomaan Michiganista, Minnesotasta ja Wisconsinista oli se, että alueen ilmasto muistutti edes jossain määrin Alaskaa ja alueella oli paljon pohjoismaalaisia siirtolaisia.
Väitöskirjassani olen kiinnostunut siitä, miten esimerkiksi näissä hankkeissa käsitettiin pohjoisille alueille sopivat ihmiset, eläimet, elinkeinot ja maataloustuotteet. Olipa Yhdysvalloissa vielä sotienkin aikaan toive, että vihdoin saataisiin sopiva joukko Alaskan asuttajia, kun Suomi jouduttaisiin evakuoimaan Neuvostoliiton valloituksen myötä.
Laajentuva käsitys historiasta
Kiinnostukseni historiaan on ollut enemmän akateemista, mutta syyskuinen vierailu Red Lodgeen muutti suhtautumistani. Osallistuin Montana Historical Societyn järjestämään konferenssiin tässä kolkassa Montanaa, missä suomalaiset olivat 1900-luvun alussa suurin etninen ryhmä.
Konferenssiohjelmaan kuului suomalaista historiaa ja perintöä käsittelevä retki, jonka aikana näimme suomalaisten rakentamia taloja ja saunoja, vierailimme Kaleva-seuran talolla ja pysähdyimme paikalla, jossa Finn Hall seisoi ennen kuin se paloi 1980-luvulla, mahdollisesti tuhopolton seurauksena.
Palossa menetettiin suomalaisten kommunistien jäsenkirjoja ja runsaasti sanomalehtiä. Red Lodgessa, tai Rätulaatissa, koin, että perinteisesti historioitsijat ovat istuneet toimistoissaan ja toivoneet, että arkistonhoitajat kokoaisivat heille hyvin järjestettyjä aineistoja, sillä välin kun paikoissa, missä historia tapahtuu ja elää, aineistot ovat palaneet, talot rapautuneet ja ihmiset siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Kokemus herätti kiinnostukseni public historyyn, miten sen sitten suomentaisikaan, ja menneisyyden tallettamiseen. Koen, että historia on muutakin kuin kirjoja tai työ, josta maksetaan palkkaa. Se on kaupunkitaloja ja maatiloja. Sen voi löytää ihmisten mielistä ja kehoista ja heidän ullakoillaan pölyttyvistä laatikoista. Se on meidän yhteiskunnallinen muistimme.
***
Meeri Kataja suorittaa historian tohtorintutkintoa Montana State Universityssä, jossa historian laitoksen yksi erikoisaloista on ympäristöhistoria. Väitöskirjassaan hän tutkii yrityksiä kontrolloida pohjoisia alueita niin Alaskassa kuin pohjoisimmassa Euroopassa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.
Katajan lukuvuoden 2022-23 tohtoriopintoja rahoittaa SAM apurahasäätiön hallinnoima The American Scandinavian Foundation-stipendi.
Lukuvuoden 2023-24 apurahojen hakuaika päättyy 31.1.2023, lisätietoja SAM:n nettisivuilta.
