”Se oli nor­maa­lia opis­ke­li­ja­e­lä­mää.” Näin mi­nul­le ker­toi isä­ni van­ha opis­ke­lu­ka­ve­ri 9. Ave­nu­en ra­vin­to­las­sa New Yor­kis­sa tam­mi­kuus­sa 2020. Hei­dän opis­ke­li­ja­e­lä­män­sä oli – ai­na­kin ame­rik­ka­lai­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta – nor­maa­lia opis­ke­li­ja­e­lä­mää.

Kun aloi­tin isäs­tä­ni Nik­las Her­li­nis­tä ker­to­van kir­jan Tuol­la­päin on high­way kir­joit­ta­mi­sen, pää­tin ai­kai­ses­sa vai­hees­sa, et­tä to­teu­tan vä­hin­tään yh­den kir­joi­tus­jak­son New Yor­kis­sa. Il­lal­li­sen ai­kaan va­jaan kuu­kau­den kes­tä­nyt kir­joi­tus­reis­su­ni oli lop­pu­suo­ral­la. Isän opis­ke­lu­ka­ve­rei­den ta­paa­mi­nen oli­si vii­mei­nen tär­keä ta­paa­mi­nen en­nen pa­luu­ta Suo­meen.

Vaik­ka olin viet­tä­nyt va­jaan kuu­kau­den mi­nul­le tu­tus­sa kau­pun­gis­sa, mi­nun Ame­rik­ka­ni oli jää­nyt pait­si­oon. Kir­joit­ta­mi­nen tun­tui kuin oli­sin ank­ku­roi­tu­nut puo­li­tu­tul­le lah­del­le, ja yri­tin tut­kia poh­jaa sa­me­an ve­den läpi. New Yor­kin mat­kal­la­ni olin su­kel­ta­nut sy­väl­le. Ja toi­sin kuin isä­ni ys­tä­vä mi­nul­le to­te­si, isä­ni Ame­rik­ka ei kuu­los­ta­nut ”nor­maa­lil­ta”. Sii­nä oli kova an­nos glo­ri­aa.

Menneisyyden ihmisten omat Amerikat

Men­nei­syys jat­kui pit­käl­le, isän ko­ke­muk­sen taak­se. Mi­ten muut men­nei­syy­den ih­mis­ten omat Ame­ri­kat ovat muu­ten vai­kut­ta­neet omaan ko­ke­muk­seen? Isä­ni isoi­sä Heik­ki H. Her­lin opis­ke­li Co­lum­bi­an yli­o­pis­tos­sa ja toi­mi piir­tä­jä­nä ko­neen­ra­ken­nu­sy­ri­tyk­sis­sä 1920-lu­vun lop­pu­puo­lel­la. Vuo­si­kym­me­nen täy­del­tä ta­lou­del­li­sia ja so­si­aa­li­sia muu­tok­sia. Man­hat­ta­nil­ta oli pit­kä mat­ka ko­ti­ti­lal­le Kirk­ko­num­mel­le.

Äi­ti­ni isoi­sä Juho Hä­mä­läi­nen (Suo­mi-Ame­rik­ka yh­dis­tys­ten lii­ton pu­heen­joh­ta­ja 1945-1959) puo­les­taan mat­kus­ti New Yor­kin maa­il­man­näyt­te­lyyn huh­ti­kuus­sa vuon­na 1939. At­lan­tin hän ylit­ti Qu­een Mary-aluk­sel­la, jon­ka oh­jel­maan kuu­lui tans­se­ja, pin­gis­tur­naus sekä uh­ka­pe­le­jä ha­luk­kail­le.

Isä­ni aloit­ti ame­rik­ka­lai­sen opis­ke­li­ja­e­lä­män tam­mi­kuus­sa vuon­na 1983. Ko­ti­ti­la oli kau­ka­na, mut­ta toi­sin kuin Heik­ki-ukin ta­pauk­ses­sa, isä mat­kus­ti At­lan­tin yli len­tä­en. Maa ja ai­ka­kau­si vai­kut­ti­vat isään py­sy­väs­ti. Hän har­kit­si va­ka­vas­ti maa­han jää­mis­tä opis­ke­lui­den jäl­keen.

Kun minä saa­vuin Yh­dys­val­toi­hin en­sim­mäi­sen ker­ran isä­ni kans­sa ke­säl­lä 2004, mie­lee­ni jäi eri­tyi­ses­ti sil­loi­nen Ground Zero Man­hat­ta­nin ete­lä­kär­jes­sä. Paik­ka konk­re­ti­soi ai­kan­sa uu­tis­ku­vat lu­his­tu­vis­ta kak­sois­tor­neis­ta.

New Yorkissa en ole matkalla

En­sim­mäi­nen Poh­jois-Ame­ri­kan au­to­mat­kam­me kes­ti yli kol­me viik­koa. Isä to­te­si mi­nul­le mat­kan ai­ka­na, et­tä jos hän ei oli­si kos­kaan opis­kel­lut Yh­dys­val­lois­sa, niin koko reis­su oli­si jää­nyt te­ke­mät­tä. Mi­ten isään vai­kut­ti hä­nen isoi­sän­sä Ame­rik­ka -ko­ke­mus? Isä­ni ko­ke­mus vai­kut­ti mi­nuun kir­joit­ta­mi­sen vuok­si te­ke­mä­ni tut­ki­mus­mat­kan kaut­ta.

Vuon­na 2014 mat­kus­tin New Yor­kiin opis­ke­le­maan elo­ku­va­tuo­tan­toa. Mi­nun Ame­rik­ka­ni on New Yor­kis­sa, vaik­ka maa on tul­lut tu­tuk­si useil­la mat­koil­la. Mut­ta New Yor­kis­sa en ole mat­kal­la. Kau­pun­ki on ai­noa paik­ka Ete­lä-Suo­men li­säk­si, jota voin kut­sua ko­dik­si.

”Toi­nen ko­ti­ni” al­kaa len­to­ken­tän ul­koil­man ha­jus­ta. Se voit­taa jopa len­non ai­ka­na ke­rä­tyn tur­vo­tuk­sen. Se jat­kuu met­ros­sa, tak­sis­sa, ka­duil­la sekä en­nen kaik­kea ih­mi­sis­sä. Mi­nun Ame­rik­ka­ni on poh­ja­ton­ta ute­li­ai­suut­ta ih­mi­syy­des­tä. Se elää ja op­pii uu­sis­ta koh­taa­mi­sis­ta ja kai­kis­ta heis­tä, joi­ta en ole vie­lä ta­van­nut. Mi­nun Ame­rik­ka­ni muut­taa jat­ku­vas­ti muo­to­aan ta­ri­nois­sa ja yh­tei­sis­sä kes­kus­te­luis­sa.

Mut­ta ar­ki on ar­kea kaik­ki­al­la. New Yor­kis­ta muo­dos­tui mi­nul­le toi­nen koti vas­ta sil­loin, kun opin vi­haa­maan sitä. Ame­ri­kas­sa elä­mään liit­tyy kui­ten­kin sel­lai­sia asi­oi­ta, mitä ei Suo­men ko­dis­ta saa. Olen suun­nat­to­man etuo­i­keu­tet­tu, sil­lä mi­nun Ame­rik­ka­ni on – ku­ten isä­ni opis­ke­li­ja­e­lä­mä 80-lu­vun Ame­ri­kas­sa – ihan nor­maa­lia elä­mää.

***

Heik­ki Her­lin on esi­kois­kir­jai­li­ja ja me­di­a­si­joit­ta­ja. Her­lin jul­kai­si syk­syl­lä 2020 muis­tel­ma­te­ok­sen Tuol­la­päin on high­way, joka ker­too hä­nen isäs­tään Nik­las Her­li­nis­tä.