Minun Amerikkani on yhä selkeänä piirtyvä muisto ensimmäisestä Atlantin yli lennostani Pan Amin jumbojetillä JFK:n lentokentälle syksyllä 1987. Ensivaikutelma välivuotta seikkailemaan lähteneelle tuoreelle ylioppilaalle oli se, että Amerikassa kaikki on suurta: lentokoneen ikkunoista avautuva Manhattan pilvenpiirtäjineen, autot, kahvimukit, kokistölkit, ruokakaupat, maitopurkit, talouspaperirullat, lentokoneen istuinpenkit ja monet muut.
Minun Amerikkani oli huoletonta nuoren aikuisen elämää pääkaupungissa Washington D.C.:ssä. Se oli uteliaisuuden tyydyttämistä koluamalla Smithsonian Institutionin museoita ja ihmettelemällä The National Mallin varrella sijaitsevia ”kuuluisuuksia”, kuten Valkoista taloa, kongressirakennus Capitolia, Washington Monumentia ja monia muita muistomerkkejä ja rakennuksia. Se oli ystävällisiä kohtaamisia amerikkalaisten kanssa. Joskus sain kertoa, että meillä Suomessa ei ole jääkarhuja, mutta puhelimia kyllä. Tai osoittaa amerikkalaiselle turistille, että tuo suuri rakennus Mallin toisessa päässä ei ole The White House, vaikka se valkoinen talo onkin. Tai että Suomessa (jo 1980-luvulla) jauhetaan Jenkki-nimistä purukumia, jonka koivusokerista valmistettu xylitol on itse asiassa hyväksi hampaille [”you gotta be kidding…”]. Tuotemerkin mahdollisesta negatiivisesta konnotaatiosta en tuolloin tainnut ymmärtää vielä mitään ….
Minun Amerikassani kohtaamiset paikallisten kanssa ovat olleet lempeitä, hauskoja, vieraanvaraisuutta ja molemminpuolista kiinnostusta tulvillaan. Small talk, jota me suomalaiset toisinaan pidämme pinnallisena tyhjäntoimittamisena, on minulle merkinnyt spontaaneja keskusteluja, joista usein olen oppinut jotain uutta, ja joista osaan on kylvetty pitkäaikaisen tuttavuuden tai ystävyyden siemen.
Minun Amerikassani aloitin juoksulenkkeilyn. Aikaisen aamun hiet amerikkalaisten juoksuhörhöjen tapaan. Ei ole väliä kuka olet tai miltä näytät, millä tyylillä, mitä vauhtia tai kuinka pitkään juokset. Yksin, kaksin, kuulokkeilla tai koiran kanssa. Amerikkalaiset rakastavat aamulenkkeilyä, ja se rakkaus huumasi myös minut. Runner’s high lighteja ovat sittemmin olleet muun muassa Washington DC:n maraton ja lenkkeily New Yorkin Central Parkissa.
Minun Amerikkani maistuu M&M’seiltä, paahdetuilta bageleiltä Philadelphia Cream Cheesen kera, maapähkinävoileiviltä vadelmahillolla sekä kahvilta, jota kuljetellaan ja hörpitään olutkolpakon kokoisesta kahvimukista pitkin päivää. Tuon tavan opin Amerikassa ja teen sitä vieläkin.
Minun Amerikkani on ollut akateemisia työtilaisuuksia Yhdysvalloissa ja yhdysvaltalaisten kanssa. Olen voinut näyttää Amerikkaa myös lapsilleni. Teini-ikäisinä tyttäreni pääsivät kokemaan amerikkalaista koulumaailmaa ja elämäntapaa, kun olin tutkijavierailulla Ohiossa. Arkisia kokemuksia on höystetty elämyksillä huvipuistoissa, ostoskeskuksissa, museoissa, urheilutapahtumissa, Broadwayllä ja Halls of Fameissa, mikä on vahvistanut käsityksiä amerikkalaisen palvelu- ja viihdekulttuurin ja -osaamisen korkeasta tasosta.
Minun Amerikkani on ollut huikeita road trippejä Floridassa, itärannikolla, Kaliforniassa, Nevadassa, Keskilännessä ja Kanadan Ontariossa. Valtavan mantereen maisemat avautuvat monikaistaisia baanoja seuraten, ja toisinaan moottoritie on oikeasti niin kuuma, että ilma väreilee kuin vanhoissa lännenelokuvissa konsanaan.
Minun Amerikkani on kuvitella [make believe] ja kenties vielä jonain päivänä tutkia, minkälaista Amerikassa on ollut, kun isoisovanhempani Viola Kristiina Arola ja August Anton Sulkala tahoillaan ja tuolloin 1900-luvun alussa vielä toisistaan tietämättään rantautuivat New Yorkin Ellis Islandille ja tulivat siirtolaisiksi Amerikkaan. Palan halusta tietää, minkälaista elämä ja työnteko oli Bostonin liepeillä sijaitsevan ’Maynardin myllyn’ kutomolla. Miltä Amerikka on heille näyttänyt ja mikä sai heidät vihittynä avioparina kuitenkin vuosien jälkeen palaamaan kotimaahansa? Jäikö heissä kenties kytemään samanlainen lukkarinrakkaus kuin heidän pojantyttärentyttäressään, mutta jota he eivät omana aikanaan pystyneet Suomeen paluun jälkeen enää vaalimaan?
***
Hanna Vehmas työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Hänen opetusalaansa on liikuntasosiologian ja sport management -alan kansainvälinen koulutus. Hanna on SAM Jyväskylän hallituksen puheenjohtaja.
