Kol­mi­sen vuot­ta sit­ten sei­soin ta­sa­la­ki­sel­la vuo­rel­la Mesa Ver­den kan­sal­lis­puis­tos­sa Co­lo­ra­dos­sa ja it­kin. Au­rin­ko pais­toi kirk­kaas­ti ja tun­sin ke­vy­en vii­le­än tuu­len kas­voil­la­ni, muis­tan. Kuu­lin lin­tu­ja etääl­lä, suu­res­sa ava­ruu­des­sa. Ih­mis­ten hil­jais­ta pu­het­ta ym­pä­ril­lä­ni. Vie­no sa­vui­nen tuok­su il­mas­sa, hy­vin miel­lyt­tä­vä. Tun­sin lii­ku­tus­ta, mut­ta myös rau­haa.

Se het­ki oli hui­pen­tu­ma mo­nen vuo­den työl­le Mesa Ver­den alu­een hei­mo­jen, lä­hin­nä ho­pien ja aco­man, zian ja zu­nin pu­eb­lo­jen, sekä Yh­dys­val­tain ul­ko­mi­nis­te­ri­ön ja Yh­dys­val­to­jen Hel­sin­gin suur­lä­he­tys­tön kans­sa. Olin siel­lä suo­rit­ta­mas­sa mi­nul­le osoi­tet­tua teh­tä­vää,mut­ta en­nen kaik­kea ih­mi­se­nä mui­den ih­mis­ten jou­kos­sa, sy­väl­lä aja­tuk­sis­sa­ni. Ih­mis­ten ym­pä­röi­mä­nä, mut­ta it­ses­sä­ni. It­kin hil­jaa, ti­lan­teen us­ko­mat­to­man voi­man ra­vis­ta­ma­na.

Voimakas side esivanhempiin, maahan ja paikkaan

Tämä oli re­pat­ri­aa­tio. Pa­lau­tim­me jo­tain yh­tei­söil­le, joil­le se kuu­lui. Jo­tain, mikä oli vie­ty pois ih­mi­sil­tä ja maas­ta, jo­hon se kuu­lui.

Täs­sä ta­pauk­ses­sa se oli jo­tain, jon­ka Gus­taf Nor­dens­ki­öld, kuu­lui­san tie­de­mie­hen ja tut­ki­mus­mat­kai­li­jan Adolf Erik Nor­dens­ki­öl­din poi­ka, oli kai­va­nut esiin juu­ri täl­tä maal­ta noin 130 vuot­ta sit­ten. Hän oli teh­nyt alu­eel­la kai­vauk­sia, en­sim­mäi­siä tie­teel­li­siä ar­ke­o­lo­gi­sia kai­vauk­sia voi­daan sa­noa, joi­den seu­rauk­se­na hä­nel­lä oli hal­lus­saan noin 600 esi­net­tä. Löy­töi­hin kuu­lui hau­dois­ta kai­vet­tu­ja ih­mis­jään­nök­siä ja hau­tau­se­si­nei­tä. Ai­kan­sa ar­ke­o­lo­gi­aa kyl­lä, ei­kä sii­nä ol­lut mi­tään lai­ton­ta, mut­ta tä­män päi­vän nä­kö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na jo­tain, mitä ei to­del­la­kaan pi­täi­si teh­dä.

Gus­taf Nor­dens­ki­öl­din työ­hön ei suh­tau­dut­tu tuol­loin­kaan va­rauk­set­to­man in­nos­tu­nees­ti, päin­vas­toin, las­tin maas­ta­vien­ti yri­tet­tiin es­tää. Mut­ta hän sai sen ulos maas­ta, en­sin Ruot­siin, jos­ta se pää­tyi suo­ma­lai­sen Her­man An­tel­lin hal­tuun, jon­ka tes­ta­ment­ti­lah­joi­tuk­sen mu­ka­na se pää­tyi Suo­men val­ti­ol­le. Näin se lo­pul­ta pää­tyi ny­kyi­sen Suo­men kan­sal­lis­mu­se­on ko­ko­el­miin. Noin 600 ar­kis­ta käyt­tö­e­si­net­tä, mut­ta nii­den li­säk­si myös ih­mis­ten jään­nök­siä ja hei­dän mu­ka­naan hau­dat­tu­ja esi­nei­tä. Esi­van­hem­pia. Ei esi­nei­tä, vaan oi­kei­ta ih­mi­siä.

Hei­tä olin uu­del­leen­hau­taa­mas­sa tuol­loin Mesa Ver­des­sä. Siel­lä mis­tä he oli­vat ko­toi­sin, ih­mis­ten ym­pä­röi­mä­nä ym­pä­röi­mä­nä, joi­den esi­van­hem­pia he oli­vat. It­kin, kos­ka ym­mär­sin, mi­ten voi­ma­kas side hei­mo­jen edus­ta­jil­la oli esi­van­hem­piin­sa, ja tä­hän maa­han ja paik­kaan. Juu­ri tän­ne he kuu­lui­vat. Kun olin suo­rit­ta­nut am­ma­til­li­sen teh­tä­vä­ni, jot­ta uu­del­leen­hau­taus mah­dol­lis­tui, ve­täy­dyin si­vum­mal­le ja it­see­ni. Seu­ra­sin hil­jaa ta­pah­tu­mia. Ja mie­tin it­se­ä­ni, omia juu­ri­a­ni ja esi­van­hem­pi­a­ni. Mis­tä minä tu­len, kei­tä ovat mi­nun esi­van­hem­pa­ni? Tun­sin it­se­ni pirs­ta­lei­sek­si.

Repatriaatiot ovat maailmanlaajuinen puheenaihe

Tämä pa­lau­tus oli en­sim­mäi­nen näin suu­ri kan­sain­vä­li­nen re­pat­ri­aa­tio Yh­dys­val­to­jen hei­moil­le. Sen mah­dol­lis­tu­mi­nen ja on­nis­tu­mi­nen – ko­ro­na­pan­de­mi­an kes­kel­lä – vaa­ti kan­sain­vä­lis­tä dip­lo­ma­ti­aa ja lä­heis­tä yh­teis­työ­tä mei­dän ja hei­mo­jen vä­lil­lä, Yh­dys­val­to­jen ja Suo­men val­ti­ol­li­sel­la tu­el­la. Yh­dys­val­to­jen Suo­men suur­lä­he­tys­tön roo­li oli ai­van kes­kei­nen. Se vaa­ti lu­ke­mat­to­mia Zoom-ta­paa­mi­sia, jois­sa käy­tiin läpi pa­lau­tuk­sen käy­tän­nön to­teu­tus­ta, pie­nin­tä yk­si­tyis­koh­taa myö­ten. Se oli vält­tä­mä­tön­tä, jot­ta pa­lau­tus ta­pah­tui hei­mo­jen toi­vei­den mu­kai­ses­ti. Esi­van­hem­pia oli koh­del­ta­va oi­kein.

Ja hy­vin se me­ni­kin. Sii­tä kai­kes­ta ker­tyi Suo­men kan­sal­lis­mu­se­ol­le ar­vo­kas­ta ja har­vi­nais­ta ko­ke­mus­ta re­pat­ri­aa­ti­ois­ta, jot­ka ovat iso pu­hee­nai­he mu­se­ois­sa maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Li­säk­si olem­me pa­laut­ta­neet laa­jan ko­ko­el­man myös saa­me­lai­sil­le. Suo­men kan­sal­lis­mu­se­on hal­lus­sa ol­lut saa­me­lai­se­si­nei­den ko­ko­el­ma pää­si näin Ina­rin Saa­me­lais­mu­seo Sii­daan, jos­sa se on yh­tei­sön hal­lin­noi­ta­va­na ja käy­tet­tä­vä­nä. Nämä ovat hie­no­ja on­nis­tu­mi­sia, joi­den poh­jal­ta meil­lä on hy­vät val­miu­det mah­dol­li­siin tu­le­viin pa­lau­tus­kes­kus­te­lui­hin, jol­lai­siin olem­me ai­na val­mii­ta läh­te­mään, jo mu­se­oe­tii­kan­kin va­los­sa.

Esineet ovat muutakin kuin materiaa

Ta­ri­na­ni Yh­dys­val­to­jen hei­mo­jen kans­sa jat­kui, kun sain kut­sun kan­sain­vä­li­seen oh­jel­maan. Oh­jel­man kes­ki­ös­sä ovat juu­ri kan­sain­vä­li­set re­pat­ri­aa­ti­ot ja sen tar­koi­tuk­se­na on edis­tää yh­teyk­siä mu­se­oi­den ja Yh­dys­val­to­jen al­ku­pe­räis­kan­so­jen vä­lil­lä.

Käy­tän­nös­sä tämä tar­koit­ti pa­rin vii­kon mat­kaa Yh­dys­val­toi­hin, hei­mo­jen pa­riin loka-mar­ras­kuus­sa 2022. Oh­jel­man jär­jes­ti Val­koi­sen ta­lon al­ku­pe­räis­kan­so­jen asi­oi­hin kes­kit­ty­vä osas­to (The White Hou­se Coun­cil on Na­ti­ve Ame­ri­can Af­fairs WHCNAA), yh­des­sä usei­den mi­nis­te­ri­öi­den osas­to­jen kans­sa (U.S. De­part­ment of State’s Cul­tu­ral He­ri­ta­ge Cen­ter, U.S. De­part­ment of the In­te­ri­or, the U.S. De­part­ment of Jus­ti­ce). Mu­ka­na oli­vat myös Smith­so­ni­a­nin Na­ti­o­nal Mu­seum of the Ame­ri­can In­di­an ja the Ins­ti­tu­te of Mu­seum and Lib­ra­ry Ser­vi­ces (IMLS).

Mi­nun li­säk­se­ni kan­sain­vä­li­siä edus­ta­jia tuli Ox­for­din yli­o­pis­ton Pitt Ri­vers -mu­se­os­ta, Ber­lii­nin Et­no­lo­gi­ses­ta mu­se­os­ta ja Uu­den-See­lan­nin Te Papa Ton­ga­re­wa -mu­se­os­ta. Mei­tä oli pie­ni jouk­ko mu­se­oi­den edus­ta­jia, jois­ta kai­kil­la oli eri­lai­set ins­ti­tuu­ti­ot ja ase­mat taus­toil­laan, ja eri­lai­sia ko­ke­muk­sia pa­lau­tuk­sis­ta.

Ko­ke­muk­se­ni oli­vat ar­vok­kai­ta ja olin yl­peä ker­to­es­sa­ni sii­tä kai­kes­ta, mitä teim­me Mesa Ver­den hei­mo­jen kans­sa. Eri­tyi­sen tär­ke­ää se oli hei­mo­jen pa­ris­sa, hei­dän mail­laan. Sain mah­dol­li­suu­den koh­da­ta sa­mo­jen hei­mo­jen - ho­pien, zi­o­jen, zu­nien ja aco­mien – edus­ta­jia, joi­den kans­sa olim­me ol­leet te­ke­mi­sis­sä muu­ta­mia vuo­sia ai­em­min. Oli hy­vin kos­ket­ta­vaa ta­va­ta hen­ki­lö, joka an­toi mi­nul­le uu­del­leen­hau­tauk­sen jäl­keen pie­nen ko­ris­teel­li­sen nah­kai­sen pus­sil­li­sen mais­si­jau­hoa ja pyy­si mi­nua vie­mään sen Suo­meen, sin­ne mis­sä lo­put Mesa Ver­den esi­neet ovat ja ker­to­maan niil­le, et­tä esi­van­hem­mat ovat pääs­seet ko­tiin.

Hä­nen kaut­taan to­del­la ym­mär­sin, et­tä esi­neet ovat muu­ta­kin kuin ma­te­ri­aa ja muo­toa. Hän oli pu­hu­nut juu­ri uu­del­leen­hau­tauk­sen jäl­kei­sel­lä ate­ri­al­la sii­tä, kuin­ka nämä esi­neet ovat heil­le elä­viä. Ym­mär­sin sitä yhä sy­vem­min, kun myö­hem­min erää­nä myö­häi­se­nä il­ta­päi­vä­nä kä­ve­lin yk­sin Van­taal­la Ko­ko­el­ma- ja kon­ser­voin­ti­kes­kuk­sem­me pit­kiä käy­tä­viä sii­hen hal­liin, jos­sa tie­sin Mesa Ver­de-ko­ko­el­man ole­van. Tun­sin sen to­del­la, kun ava­sin laa­ti­koi­ta, koh­ta­sin esi­nei­tä ja suo­ri­tin teh­tä­vän, jon­ka olin Mesa Ver­des­sä saa­nut. Ei, ei se ol­lut teh­tä­vä, vaan etuo­i­keus. Sain teh­dä tä­män. Tä­män teon, joka tun­tui tär­ke­äl­tä ja jon­ka kaut­ta to­del­la oi­val­sin, et­tä ma­te­ri­aa­li­sen ole­muk­sen li­säk­si esi­nei­siin liit­tyy hen­ki­nen puo­li, joka ei ole yh­tään vä­hem­män tär­keä kuin se ma­te­ri­aa­li­nen, jota olin op­pi­nut tark­kai­le­maan ja vaa­li­maan mu­se­oa­lan kou­lu­tuk­se­ni kaut­ta.

Esi­nei­den mer­ki­tyk­set to­del­la ovat hy­vin mo­nen­lai­sia, ja ne, mitä use­at al­ku­pe­räis­kan­so­jen esi­neet kan­ta­vat, tai ovat, on jo­tain hy­vin suur­ta ja tär­ke­ää. Eten­kin kun pu­hu­taan esi­van­hem­mis­ta. Tai py­his­tä ri­tu­aa­lie­si­neis­tä. Mo­nin ta­voin tär­keis­tä esi­neis­tä. Noi­den kah­den vii­kon ai­ka­na ryh­mäm­me kas­voi tii­viik­si ja toi­mi­vak­si, ja kun koh­ta­sim­me hei­mo­ja eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa en­sin Ka­li­for­ni­as­sa, sit­ten Ari­zo­nas­sa ja lo­puk­si Ok­la­ho­mas­sa, meil­lä kai­kil­la oli ta­val­laan omat roo­lim­me kes­kus­te­luis­sa. Mi­nun sel­lai­se­ni oli ker­toa Mesa Ver­den pa­lau­tuk­ses­ta ja myös saa­me­lais­re­pat­ri­aa­ti­os­ta, jon­ka huo­ma­sin ilok­se­ni ole­van jos­sain mää­rin tut­tu mo­nil­le. Saa­me­lai­set tun­ne­taan, siel­lä­kin, al­ku­pe­räis­kan­so­jen kes­kuu­des­sa.

Sillanrakentajana museoiden ja heimojen välillä

Koin myös ai­van muun­lai­sia kult­tuu­ri­sia elä­myk­siä mat­kal­la­ni. Vie­tim­me ni­mit­täin val­ta­o­san ajas­tam­me ka­si­noil­la. Ne oli­vat mi­nul­le en­tuu­des­taan täy­sin vie­ras ym­pä­ris­tö. Mut­ta nyt sain etuo­i­keu­den pe­reh­tyä tä­hän­kin maa­il­maan, joka on olen­nai­nen mo­nil­le, esi­mer­kik­si niil­le hei­moil­le, joi­den mail­la olim­me. Ka­si­not ovat heil­le mer­kit­tä­vä tu­lon­läh­de, joi­den an­si­os­ta he yl­lä­pi­tä­vät kou­lu­jaan ja esi­mer­kik­si nii­tä kult­tuu­ri­kes­kuk­sia, jois­sa vie­rai­lim­me. Mi­nul­le tä­mä­kin oli kieh­to­va uu­si ko­ke­mus, en­sin Ka­li­for­ni­an Te­me­cu­las­sa Pec­han­ga Re­sort -ka­si­nol­la, sit­ten Ari­zo­nas­sa Scot­ts­da­len Tal­king Stick re­sor­tis­sa ja lo­puk­si Ok­la­ho­ma Ci­tyn Grand Ca­si­nol­la.

Pec­han­ga oli näis­tä suu­rin, myös ta­pah­tu­ma­na, kos­ka siel­lä osal­lis­tuim­me kan­sain­vä­li­seen ATALM-kon­fe­rens­siin (As­so­ci­a­ti­on of Tri­bal, Arc­hi­ves, Lib­ra­ries and Mu­seums In­ter­na­ti­o­nal Con­fe­ren­ce). Tämä oli val­ta­va kon­fe­rens­si, jos­sa oli kä­sit­tääk­se­ni noin 1500 hei­mo­jen edus­ta­jaa ja pal­jon eri­lai­sia ses­si­oi­ta ja muu­ta oh­jel­maa. Osal­lis­tuim­me ni­me­no­maan kan­sain­vä­li­siin re­pat­ri­aa­ti­oi­hin kes­kit­ty­vään se­mi­naa­riin, ja täs­sä yh­tey­des­sä sain ker­toa Mesa Ver­den ta­ri­naa­ni. Sa­maa ta­ri­naa ker­roin seu­raa­vis­sa­kin pai­kois­sa, jois­ta Ari­zo­nan ti­lai­suus oli pie­ni­muo­toi­sem­pi pyö­re­än pöy­dän kes­kus­te­lu ja Ok­la­ho­maan taas isoh­ko se­mi­naa­ri yli­o­pis­ton ti­lois­sa.

Ker­roin ai­na Mesa Ver­des­tä, mut­ta oi­ke­as­taan ker­ta ker­ral­ta vä­hem­män. Koh­taa­mi­nen koh­taa­mi­sel­ta ym­mär­sin, et­tä tääl­lä on tär­ke­äm­pää kuun­nel­la kuin pu­hua. Ko­kouk­sis­sa ja epä­muo­dol­li­sem­mis­sa kes­kus­te­luis­sa ko­ros­tui, et­tä hei­mot ha­lu­a­vat ol­la lä­hei­ses­ti mu­ka­na kes­kus­te­luis­sa, jot­ka liit­ty­vät hei­hin. Tie­tys­ti. Myös re­pat­ri­aa­ti­oi­ta kos­kien, esi­van­hem­pien pa­lau­tuk­siin liit­ty­en. Niis­sä eten­kin he ha­lu­a­vat ol­la suo­raan yh­teyk­sis­sä ta­hoi­hin, jois­sa hei­dän esi­van­hem­pi­aan ja esi­nei­tään on, il­man val­ti­ol­li­sia vä­li­kä­siä.

Mut­ta mi­ten se on­nis­tuu? Se oli yk­si suu­ri ky­sy­mys koko oh­jel­mas­sa. Mi­ten hei­mot voi­vat tie­tää, mis­sä hei­dän esi­van­hem­pi­aan ja esi­nei­tään on? Kuin­ka he voi­vat tie­tää, mitä eu­roop­pa­lai­sis­sa mu­se­ois­sa on? Ja toi­saal­ta, kuin­ka eu­roop­pa­lai­set mu­se­ot voi­vat tie­tää, mi­hin ot­taa yh­teyt­tä, jos ne ha­lu­a­vat ol­la pro­ak­tii­vi­sia pa­lau­tus­kes­kus­te­luis­sa? Yh­dys­val­lois­sa on sa­to­ja hei­mo­ja. Pel­käs­tään Mesa Ver­den alu­eel­la vai­kut­taa kym­me­niä, ja kun pu­huin Ok­la­ho­mas­sa, syn­tyi kes­kus­te­lua, et­tä pa­lau­tim­me­ko esi­van­hem­mat oi­keil­le hei­moil­le? Tai huo­mi­oim­me­ko kaik­ki?

Mi­ten voi­sim­me sen tie­tää? Yh­teyk­sien muo­dos­ta­mi­nen on hy­vin tär­ke­ää, ja sii­nä val­ti­ol­li­set toi­mi­jat ovat vält­tä­mät­tö­miä. Sen ta­kia Yh­dys­val­tain hal­lin­non edus­ta­jien eri osas­to­jen läs­nä­o­lo oh­jel­mas­sa on hy­vin tär­ke­ää, ku­ten on myös Smith­so­ni­a­nin Na­ti­o­nal Mu­seum of Ame­ri­can In­di­a­nin edus­ta­jien, kos­ka heil­lä on pal­jon ko­ke­mus­ta ja ym­mär­rys­tä koko toi­min­ta­ken­täs­tä.

Mat­ka­ni ai­ka­na koh­ta­sin val­ta­vas­ti ih­mi­siä. Tun­nen, et­tä ym­mär­sin pal­jon, muis­ta ih­mi­sis­tä ja it­ses­tä­ni. En ole pääs­syt sel­vyy­teen omis­ta juu­ris­ta­ni sen enem­pää kuin et­tä olen pirs­ta­lei­nen, en ikä­väl­lä rik­ki­näi­sel­lä ta­val­la vaan oi­ke­as­taan ihan mie­len­kiin­toi­ses­ti. Olen mo­nes­ta pai­kas­ta, mon­taa asi­aa. Ih­mi­nen, ku­ten he kaik­ki, jot­ka mat­kal­la­ni koh­ta­sin ja joi­den kans­sa ys­tä­vys­tyin.

Olen kii­tol­li­nen, et­tä sain läh­teä täl­le mat­kal­le, jol­la olen yhä. Koh­taam­me Zoo­mis­sa ker­ran kuu­kau­des­sa ja jat­kam­me työ­täm­me. Eh­kä sitä voi­si ku­vail­la sil­lan­ra­ken­ta­jan työk­si mu­se­oi­den ja hei­mo­jen vä­lil­lä. Meil­lä on nyt ko­ke­mus­ta ja ym­mär­rys­tä täs­tä asi­as­ta, jon­ka edis­tä­mi­seen hei­moil­la on val­ta­va tar­ve. He ha­lu­a­vat esi­van­hem­mat ko­tiin, se on en­si­ar­voi­sen tär­ke­ää.

***
Ee­ro Ehan­ti on Suo­men kan­sal­lis­mu­se­on in­ten­dent­ti, kon­ser­voin­tiyk­si­kön pääl­lik­kö. Hän te­kee tii­min­sä kans­sa par­haan­sa, jot­ta mu­se­on hoi­toon an­ne­tut ko­ko­el­mat säi­ly­vät ja en­nen muu­ta he mah­dol­lis­ta­vat nii­den mo­ni­puo­li­sen käy­tön näyt­te­lyis­sä, lai­nois­sa, ta­pah­tu­mis­sa ja tut­ki­muk­ses­sa.