John Stein­bec­kin Ee­de­nis­tä itään -kir­jan jul­kai­sus­ta tu­lee ku­lu­neek­si 70 vuot­ta. Kir­jai­li­jan tuo­tan­nol­la on edel­leen vah­vaa sa­not­ta­vaa ame­rik­ka­lai­sis­ta ih­mi­sis­tä ja elä­mäs­tä yleen­sä.

Stein­beck on teh­nyt läh­te­mät­tö­män vai­ku­tuk­sen 1900-lu­vun kir­jal­li­suu­teen, mut­ta hä­nen työn­sä pu­huu ny­ky­a­jan lu­ki­jal­la yh­tä mer­ki­tyk­sel­li­ses­ti kuin il­mes­ty­es­sään.

Esi­mer­kik­si Pu­lit­zer-pal­kin­non voit­ta­nut Vi­han he­del­mät (The Gra­pes of Wrath) il­mes­tyi vuon­na 1939. Se he­rät­ti il­mes­ty­es­sään sekä ihai­lua et­tä kri­tiik­kiä. Kir­jas­sa ku­va­taan vuok­ra­vil­je­li­jöi­den ah­din­koa ja per­het­tä, joka jou­tuu ta­lou­sah­din­gos­sa muut­ta­maan ko­to­aan.

Toi­voa he­rät­tää Ka­li­for­nia, jos­sa on työ­tä kai­kil­le. Käy kui­ten­kin il­mi, et­tä näin ei ole, ei­kä Ka­li­for­nia ole­kaan kai­kil­le kul­tai­nen toi­vei­den maa.

Kuin­ka moni tä­nään­kin jou­tuu läh­te­mään ko­dis­taan, eri syis­tä, pa­kon aja­ma­na. Voi hy­väl­lä syyl­lä ky­syä, mikä on muut­tu­nut. On­ko kai­kil­la lei­pää tai sa­ma­nar­voi­set mah­dol­li­suu­det elä­män ra­ken­ta­mi­seen?

Sydämen puolet

Ee­de­nis­tä itään il­mes­tyi 1952, yh­den­tois­ta vuo­den luo­mis­työn tu­lok­se­na. Tuo­ma­rit ylis­ti­vät no­bel­pal­kin­to­pe­rus­teis­sa Stein­bec­kia ”sa­maan ai­kaan re­a­lis­ti­sek­si ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sek­si täyn­nä sym­paat­tis­ta huu­mo­ria ja so­si­aa­li­sia ha­vain­to­ja”.

Ee­de­nis­tä itään näyt­tää, mi­ten ih­mi­sen si­sim­mis­sä hy­vyys ja pa­huus käy­vät kamp­pai­lua. Mis­tä syn­tyy ih­mi­sen lem­peys, ja mis­tä taas kum­pu­aa epäin­hi­mil­li­nen pa­huus? Ai­he pu­hut­taa ai­na, sil­lä se on ih­mi­seen ra­ken­net­tu pe­rus­ris­ti­rii­ta, mut­ta he­rät­tää myös ky­sy­myk­sen sii­tä, mitä pa­huus on ja mik­si sitä on maa­il­mas­sa.

Stein­beck syn­tyi Ka­li­for­ni­an Sa­li­na­sis­sa vuon­na 1902, ja kir­joit­taa elä­väs­ti pait­si ym­pä­ris­tös­tä, en­nen kaik­kea ih­mi­sis­tä. Hän­tä sa­no­taan­kin sat­tu­vas­ti ta­val­li­sen ih­mi­sen ku­vaa­jak­si, sil­lä hän ky­ke­nee van­git­se­maan si­vuil­le ih­mi­sen elä­män olo­suh­teet sekä paik­ko­jen il­ma­pii­rin ja ku­vauk­sen.

On sekä kos­ket­ta­vaa et­tä in­nos­ta­vaa käys­ken­nel­lä sa­mois­sa mai­se­mis­sa kuin kir­jai­li­ja it­se. Tut­kia Sa­li­na­sia ja sen ym­pä­ris­töä, tä­hy­tä vuo­ril­le ja nii­den taa, niin kuin Pit­kä laak­so –no­vel­li­ko­ko­el­mas­sa.

Tai seu­ra­ta pu­ro­ja ja an­taa kat­seen pyyh­kiä vil­jel­miä, huo­ma­ta maan mer­ki­tys ih­mi­sil­le, jot­ka sii­tä elä­vät, ku­ten kir­jas­sa Tun­te­mat­to­mal­le ju­ma­lal­le (To a God Unk­nown).

Perheen pohja

John Stein­bec­kin per­he oli kes­ki­luok­kai­nen. Isä työs­ken­te­li joh­ta­ja­na pai­kal­li­ses­sa myl­lys­sä. Myö­hem­min hän omis­ti re­hu­kau­pan sekä toi­mi Mon­te­reyn pii­ri­kun­nan ra­has­ton­hoi­ta­ja­na.

Äi­ti toi­mi ai­ka­naan opet­ta­ja­na ja kan­nus­ti lap­si­aan kir­jal­li­suu­den pa­riin. John Stein­bec­kil­la oli kol­me sis­koa, jois­ta hän oli lä­hei­sin pik­ku­sis­ko Ma­ryn kans­sa.

Stein­beck piti jo kou­lu­ai­ka­naan ta­ri­nois­ta ja kir­joit­ta­mi­ses­ta. Hän näyt­ti lu­ki­os­sa kir­joi­tuk­si­aan lem­pi­o­pet­ta­jal­leen, joka luki ta­ri­noi­ta ää­neen po­si­tii­vi­si­na esi­merk­kei­nä. Tämä sekä no­los­tut­ti Stein­bec­kia ujou­den ta­kia, mut­ta myös kan­nus­ti hän­tä jat­ka­maan ta­ri­noi­den kir­joit­ta­mis­ta.

Opis­ke­lu-ura jat­kui Stan­for­din yli­o­pis­tos­sa, jos­sa Stein­beck va­lit­si oh­jel­maan­sa luo­vaa kir­joit­ta­mis­ta ja äi­din­kiel­tä. Hän kävi kaik­ki kiin­nos­ta­vat kurs­sit, ja jät­ti yli­o­pis­ton kuu­den vuo­den jäl­keen il­man lop­pu­tut­kin­toa vuon­na 1925.

Mutkaiset polut

Tie kir­jai­li­jak­si ei ol­lut help­po: Stein­beck teki mil­loin mi­tä­kin pät­kä­töi­tä ra­ken­nus­työ­mail­ta ka­lan­kas­vat­ta­moon. Hän kir­joit­ti va­paa-ai­ka­naan, ja ta­val­laan ra­ken­si am­mat­ti­tai­to­aan pala pa­lal­ta. Sa­mal­la hän ke­rä­si ko­ke­muk­sia, jois­ta am­men­taa ai­hei­ta ja ih­mis­koh­ta­loi­ta kir­joit­ta­mi­seen.

Kun Stein­beck piti yh­den tal­vi­kau­den huol­ta va­paa-ajan kiin­teis­tös­tä, oli eni­ten ai­kaa kir­joit­taa, ja Stein­beck sai val­miik­si en­sim­mäi­sen pit­kän kä­si­kir­joi­tuk­sen­sa. Syn­tyi kir­ja Cup of Gold (1929), jota ei ole suo­men­net­tu.

Seu­raa­va­na ke­sä­nä ka­lan­kas­vat­ta­mol­la Stein­beck ta­pa­si Ca­rol Hen­nin­gin ja meni tä­män kans­sa nai­mi­siin. Pari asui yh­des­sä Los An­ge­le­sis­sa, kun­nes ra­hat lop­pui­vat. He jou­tui­vat muut­ta­maan Stein­bec­kin per­heen omis­ta­mal­le va­paa-ajan mö­kil­le Pa­ci­fic Gro­veen. Ca­rol teki pät­kä­töi­tä sa­maan ai­kaan kun Stein­beck kir­joit­ti niin pal­jon kuin pys­tyi.

Tänä ai­ka­na syn­tyi muun mu­as­sa mai­nit­tu no­vel­li­ko­ko­el­ma Pit­kä Laak­so (The Long val­ley) sekä Tai­vaan lai­tu­met (Pas­tu­res of He­a­ven). En­sim­mäi­nen kau­pal­li­nen me­nes­tys oli kui­ten­kin Ys­tä­vyy­den talo (Tor­til­la Flat).

Tä­män kir­jan myö­tä Stein­beck löy­si kus­tan­ta­ja ja kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja Pas­cal Co­vi­cin, joka jäi py­sy­väk­si yh­teis­työ­kump­pa­nik­si.

Nimeä ja onnea

Stein­bec­kin kynä kul­ki ja hän kir­joit­ti mon­ta ni­me­käs­tä te­os­ta, ku­ten Hii­riä ja ih­mi­siä (Of Mice and Men) sekä Vi­han he­del­mät. Stein­beck it­se tun­si, et­tä Vi­han he­del­mät ta­val­laan pii­na­si hän­tä it­se­ään il­mes­ty­mi­sen jäl­keen, sil­lä tun­tui sil­tä kuin kaik­ki oli­si­vat odot­ta­neet seu­raa­van kir­jan ole­van sa­man­lai­nen.

Va­li­tet­ta­vas­ti mai­neen ja mam­mo­nan myö­tä Stein­bec­kin avi­o­liit­to Ca­ro­lin kans­sa ka­riu­tui. He ero­si­vat vuon­na 1943, ja pian Stein­beck vei vi­hil­le Gwyn­do­lyn Con­ge­rin.

1940-lu­vul­la Stein­beck osal­lis­tui so­ta­pon­nis­tuk­siin kir­joit­ta­mal­la pro­pa­gan­da­teks­tiä ame­rik­ka­lai­sia tu­ke­ak­seen. Hän pal­ve­li myös so­ta­kir­jeen­vaih­ta­ja­na ja kir­joit­ti New York He­rald Tri­bu­neen.

Pääs­ty­ään vii­mein ir­ti so­ta­ko­ke­mus­ten ai­heut­ta­mas­ta synk­kyy­des­tä, Stein­beck kir­joit­ti Hy­vien ih­mis­ten juh­la –kir­jan (Can­ne­ry Row). Sitä so­ti­laat oli­vat hä­nel­tä pyy­tä­neet: kir­jaa joka ei ker­toi­si so­das­ta, sil­lä kaik­ki oli­vat sii­hen kyl­läs­ty­nei­tä. Syn­tyi myös Hel­mi-kir­ja (The Pe­arl), joka pe­rus­tui Stein­bec­kin omiin muis­toi­hin me­ren­ran­nal­ta.

Pe­rin­tö elää

Stein­bec­kin elä­mä järk­kyi kah­den tra­ge­di­an seu­rauk­se­na vuon­na 1948: hä­nen ys­tä­vän­sä kuo­li au­to-on­net­to­muu­des­sa, ja hä­nen vai­mon­sa pyy­si avi­oe­roa.

Myö­hem­min sa­ma­na vuon­na Stein­beck pa­la­si Pa­ci­fic Gro­ven mö­kil­le. Siel­lä kävi vie­rai­le­mas­sa näyt­te­li­jä Ann Sout­hern sekä hä­nen ys­tä­vän­sä Elai­ne Scott, jos­ta tuli Stein­bec­kin kol­mas vai­mo.

Vuon­na 1951 Stein­beck ryh­tyi kir­joit­ta­maan suur­ro­maa­ni­aan, Ee­de­nis­tä itään. Teks­tis­sä yh­dis­tyy hä­nen oma per­he­his­to­ri­an­sa fik­tii­vi­seen Tras­kin per­heen elä­mään. Kir­ja il­mes­tyi seu­raa­va­na vuon­na.

Stein­beck ja hä­nen vai­mon­sa mat­kus­ti­vat laa­jal­ti. Stein­beck kir­joit­ti mat­koil­ta jut­tu­ja leh­tiin ja ra­hoit­ti näin mat­kan­te­koa.

Mat­kus­te­lu­jak­son myö­tä Stein­beck ta­val­laan kään­si sel­kän­sä omal­le maal­leen ja il­mai­si huo­len­sa Ame­ri­kan mo­raa­li­ses­ta rap­peu­tu­mi­ses­ta. Myö­hem­min kir­jai­li­ja pa­la­si ame­rik­ka­lai­suu­den ää­rel­le, ja voi sa­noa, et­tä hä­nen tuo­tan­ton­sa yti­mes­sä on ame­rik­ka­lai­nen ih­mi­nen ja kult­tuu­ri.

Jo­tain tär­ke­ää tii­vis­tyy Pit­kä laak­so –kir­jan no­vel­liin Kan­san­joh­ta­ja. Ta­ri­nas­sa pää­hen­ki­lö-po­jan isoi­sä tu­lee vie­rai­lul­le. Isoi­sä on joh­ta­nut ai­ka­naan vank­ku­ri­ka­ra­vaa­nia län­teen, ja sa­noo näin muis­tel­len: ”Ja kun me lo­pul­ta saim­me vuo­ret sil­miim­me, rat­ke­sim­me it­kuun – joka mies. Mut­ta ei täl­lä pe­ril­le pää­syl­lä it­se asi­as­sa ol­lut suu­rin­ta vä­liä - ehei, tär­kein­tä oli se, et­tä me kai­ken ai­kaa lii­kuim­me ja py­rim­me länt­tä koh­den.” (Kus­tan­nu­so­sa­keyh­tiö Tam­mi, 5. pai­nos, s. 299, kään­nös Jou­ko Lin­tu­ri)

John Stein­bec­kin ter­veys al­koi hei­ke­tä 1960-lu­vul­la, ja hän kuo­li lo­pul­ta ko­to­naan New Yor­kis­sa vuon­na 1968.

It­sel­le­ni Stein­beck edus­taa mitä hie­noin­ta proo­san tai­ta­jaa, joka ta­lut­taa lu­ki­jan ma­ru­na­pen­sai­den kes­kel­le ja sal­vi­oi­den tuok­suun ja näyt­tää, mil­lais­ta ta­val­li­sen työ­tä te­ke­vän ih­mi­sen ar­ki on. Sa­mal­la hän pu­huu laa­jem­min ja pai­na­vas­ti sii­tä, mis­tä elä­mäs­sä on ky­sy­mys.