Amerikkalaista jalkapalloa, tuttavallisemmin jenkkifutista, on pelattu Suomessa jo vuosikymmeniä, mutta lajin juurtuminen on ottanut aikansa ja kolmituhantiseen harrastajajoukkoomme mahtuisi vielä hyvin mukaan.
Siinä missä toista pohjoisamerikkalaista vieraslajia, baseballia, ollaan tyydytty kutsumaan kääntämättömällä nimellä (Amerikkalaisen pesäpallon sijaan), football kääntyi suomalaisten suussa amerikkalaiseksi jalkapalloksi ja quarterback pelinrakentajaksi.
Jenkkifutiksesta on pyritty tekemään lajia myös meille suomalaisille erilaisin keinoin – tuomalla siihen sinivalkoista väriä, mutta myös kaikuja Yhdysvaltojen suurliigoista kuten NFL:stä tai NCAA-yliopistosarjasta. Erityisesti valmentaja- ja pelaajakauppa on käynyt kuumana aina kahdeksankymmentäluvulta asti ja yhdysvaltalaiset ovat tuoneet roppakaupalla osaamista meidän jenkkifutiskulttuuriimme ja kehittäneet sekä innoittaneet tämän päivän valmentajia. Moni entinen huippupelaaja on löytänyt uralleen jatkoa Suomesta ja toisaalta useat valmentajat ovat löytäneet liigoistamme ponnahduslaudan uusille urille, ihan NFL-pesteihin asti.
Suomalainen jenkkifutis on kuitenkin pikkuhiljaa muodostumassa vientituotteeksi. Sen sijaan, että tänne olisi vain tulijoita, on meiltäkin paljon Amerikkaan lähtijöitä. Yhdysvaltalaiseen yliopistoon pääseminen jenkkifutisstipendillä on monelle jo konkreettinen tavoite. Muun muassa helsinkiläinen Chris Mulumba pääsi edustamaan Colorado Buffs- yliopistojoukkuettaan ja on urallaan edennyt ammattilaiseksi Kanadaan. Siellä tämä puolustuksen linjamies pukee varusteet päälleen jälleen tänä kesänä.
Chris on tosin saattanut törmätä usein samoihin ongelmiin kuin kirjoittajakin Yhdysvalloissa; usein kevyt aksentti ja itsensä suomalaiseksi tunnustaminen on tarkoittanut sitä, ettei uusi tuttavuus ole voinut uskoa, että Suomessakin pelataan ”footballia”. Ei, emme puhuneet ”soccerista” ja kyllä, ihan niitä taklauksia ja touchdowneja tarkoitettiin. Vaikka amerikkalaisten on välillä vaikea hyväksyä sitä, että laji on kasvanut niihin mittapuihin, että tuonnin sijasta osaamista viedään jo takaisinkin päin, on suomalaisilla jenkkifutareilla paljon tarjottavaa. Yleensä juuri iso koko, monipuolinen lajitausta, akateeminen lahjakkuus sekä erityisesti tietty suomalainen mielenlaatu, yhdistelmä nöyryyttä ja sisua, ovat olleet suomalaispelaajien käyntikortteja jenkkiyliopistoihin.
Kovinta innostusta suomalaispelaaja on saanut aikaan viimeisen vuoden aikana; porilaisesta Olaus Alisesta kilpailee yli neljäkymmentä huippuyliopistoa. Monen yhdysvaltalaisen high school pelaajan jäädessä vain haaveilemaan mahdollisuudesta korkeammalla tasolla, hyökkäyksen linjassa pelaava Olaus pääsee kuorimaan kermat päältä. Menestyksestään hän saa ottaa kaiken kunnian itselleen, mutta monet niistä, jotka ovat olleet mukana juurruttamassa jenkkifutiksen ilosanomaa Suomeen vuosikymmenten ajan voivat nyt ylpeydellä sanoa ”kyllä meilläkin osataan”.
***
Marianne Pahkala on vastikään Suomeen palannut urheilujohtamisen maisteri sekä fysiikkavalmentaja Nebraskan yliopistosta joka työskentelee parhaillaan Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liitossa.